Taivaanvahti - Ursan havaintojärjestelmä: Send an observation

You can send in an observation about atmospheric halos by filling out this form. Halos are caused by a bright light sources like Sun, Moon or artificial lighting. They are caused by beams of light that are bent within ice crystals.

Observation start

* Date

Please enter here the date and time when you first saw the phenomenon in the sky. The date can also be chosen from the calendar icon next to this. The date and time should be given according to the local time of the observation location.

If you are not sure of the time you saw the phenomenon, we ask you to give us the time you think is the most likely, meaning your so called best guess. In this case, we would like you to tell more about the uncertainty surrounding the time in the free-form text -field meaning the observation strory.

If your observation is about a celestial body taken with long exposure, which may have been even been exposed on several different nights, please give us the latest time of exposure.
* Time

Observation starts
—

Observation ends
If the phenomenon lasted only a short while (a couple of minutes or so), giving just the start time is ok.
Quick selects
Phenomenon still visible • was visible 30 min ago • was visible 1 h ago

Observation location

Please choose your observation site
by clicking the right location on the map.

When you click the map with your mouse, the system will automatically pick the coordinates of the place you have chosen and on land usually also the name of the place in question.

If your first click of the map hit the wrong place, you can move the location marker by clicking the map again. Zooming in on the map with the slider in the left-hand corner of the map or the mouse scroll wheel helps with making the placing more accurate.

If for some reason you are not willing to give us your observation location too precisely, you can place the observation location´s icon on the map for example in the center of the nearest small populated area. Normally an accuracy of 1-3 kilometers is enough to inform about the observation place.

* Municipality

We hope our users will first give us the observation location within 1-3 kilometers of accuracy, if possible, by clicking the right spot on the map. In this case, the observation location will automatically appear below within the accuracy of the municipality, if the observation was made on Finnish grounds.

Google maps won´t recognize all foreign observation locations nor observations made at sea. In these cases we would like for you to type the observation location here.

You can also, instead of clicking the map directly, type out the observation location´s name within the municipality´s accuracy in the ""City/municipality"" -box. In that case, the system will place your observation in a random place in the center of the municipality in question. Regarding multiple observations, this is also a good enough precision.

If you don´t know, which municipality your observation was made in, like for example, you were in a moving vehicle, we would like you to describe the location in free form. For example ""Between Kouvola and Mikkeli"" or ""In an airplane above the Baltic sea"".

If you marked your location on the map, this information will be filled in automatically

Contact info

+ Add an observer

You can also mention other observers of your observation, if they are in the same observation location, have agreed to a shared observation and you announce their real names and email addresses.Only you as the main observer have the right to edit the observation and only you hold the copyright of the possible photos or drawn illustrations.
* Real name

Please give your actual name in the form of your first and last name. Observations can´t be accepted if only initials or an incomplete name are given (e.g. K. Virtanen). If you don´t want your name to be visible on the internet in relation to your observation, you can remove the checkmark from the spot asking this. The spot is displayed on the next line.
My name can be shown as the sender of the observation

Your aforementioned name will not be visible on the internet in relation to your observation and possible images, if you remove the checkmark here. If you remove the checkmark, on the observation´s name -field online will read ""Anynomous"". In that case your identity will remain only in Ursa´s and the phenomenon´s researchers´ knowledge.

Although we hope, that as many observer as possible allows their name to be displayed in relation to their observation and possible images. This way we can abide by the tradition of scientific observation which is seen as more important.
* Email address

The email address should be in a working basic form without unnecessary texts, spaces or brackets. For example: james.t.kirk@gfail.com

If you want to later fill in, fix something about or completely delete your observation, it is possible using the editing link. The editing link will be sent to the email address you have given us. Without a working email address the link won´t arrive to you.
Phone
Why do we ask for contact information?

Your contact information will not be publicly visible nor will it be given away for commercial purposes.

For research purposes: in case of especially valuable observations, it is important, that researchers or Ursa can contact the observer to ask more details or pictures or to thank the observer for the valuable input.

You can later search for your observations using your own email address in system´s search bar. It is easier to search for observations by using your email address instead of you name, because some observers may share the same name with you.

Many observers have wished for an option to later modify their observations. This is possible only by using the editing link sent to the email address you gave us. Without a working email address the link won´t reach you.

Description

* The halo was caused by lightsource:

Select the light source that caused the halo phenomenon. During the day, halo phenomena are caused both around and farther in the sky by the Sun. Especially during the bright full moon, the Moon can also cause a halos. The third option is artificial light, such as the light from street lamps creating pillars on ice chrystals in the air. Active enthusiasts in the field also use bright lamps to induce halos under favorable conditions.

Once you've selected your light source, a "More information" link will appear in the lower-left corner of this form. Behind it are, among other things, team selection and a more accurate identification of halo phenomena, which is intended mainly for experienced enthusiasts.

* Type of the halo phenomenon

Show images

Where are the ice crystals of the halo located?

Are you a member of an astronomical association?

Here you can type the name of the astronomical association which you are a member of. If you belong to more than one association, we ask you to give us the name of the association which is the most important to you havaintotoiminnassa.

The largest astronomical association in Finland, The astronomical association Ursa ry with its good 15 000 members is divided into area specific teams here. The teams are ""Ursa (Southern Finland)"", ""Ursa (Helsinki)"", ""Ursa (Eastern Finland)"", ""Ursa (Western Finland)"" and ""Ursa (Northern Finland)"". The Oulu and Lapland provinces belong to the Northern Finland team´s area. All municipalities in the metropolitan area, except Helsinki, are also part of the Southern Finland team´s area.

Observation story

We hope that you will tell about seeing the phenomenon in free form. If you are busy, even a one or two sentence long description of the phenomenon will help to understand, what you saw. (In case you want to input technical information, they have their own place)

Here you can tell in free form about the phenomenon and seeing it. You have a room of 1200 characters for that. For example how you spotted the phenomenon? How did it look like? (etc).

If you are not already familiar with celestial bodies/atmospheric phenomena, please try to describe the phenomenon diversely.

In case you are a specialist in the field we hope you will write in a way that the observation story is at least for the most part comprehensible to new people interested about the subject. It is recommended to avoid terms, slang and abbreviations that only few can understand.

If you decide to write an observation story with at least a few sentences of length here and attach at least one image to your observation, the observation will be published on the observation system´s Images and stories page.

Please use English when writing into this field. If you want to use some other language, select the alternative from the site banner.

characters left.

More images of the phenomenon

You can attach 1-8 images or videos of the phenomenon (jpg, gif, png or mp4). The system will not receive files containing more than 50 megabytes. We hope, that you favor images or videos with no more than 15 Mb.

You can attach at most 8 images. We hope you will attach several images only if they showcase the different sides or stages of the phenomenon or otherwise fulfill eachother. If your images are practically fully identical, we ask you to only attach the best photo to your observation.

The system automatically shows large images in a size where the longest side of the image (either horizontal or vertical) is 1000 pixels long.

The size limit of files is 50 megabytes. Taivaanvahti will not accept larger images. It is recommended to favor pictures that are at most the size of 15 Mb.

The allowed image file formats are jpg, jpeg, gif ja png. The system will not accept for example tif images or pdf files.
Main image
I wish that the identifications of the observation will be checked by specialists before publication

By crossing this off you´re asking the administration´s experts to inspect the observation´s phenomenon identifications particularly carefully and/or critically before the observation is published.

In case something problematic is detected regarding the identifications, the observation won´t be published before the administration has fixed the identifications and/or you have been contacted.

More information

Show technical and detailed selections

By sending in this observation I confirm, that I've read and understood the the observation system's privacy policy.
Fields marked with star (*) must be given before sending in the information.

Additional info

Common halos (in sunlight)
If you are not familiar with these phenomena, take a look at the descriptions in the info-buttons. The moderators will be able to later correct the identifications should that be necessary.
	Artif.
		22° halo 22° rengas on 22 asteen säteinen rengas valonlähteen ympärillä. Usein tästä halosta nähdään vain osa. Silloin tällöin 22° renkaan sisäpuoli on silmiinpistävän tumma. Näin käy kun halon aiheuttavat jääkiteet ovat optisesti hyvälaatuisia, jolloin ne eivät sirota juurikaan valoa renkaan sisäpuolelle. Talvella 22° rengas on mahdollista löytää varsin usein lumihangelta, missä se näkyy yleensä verraten harvojen kiteiden muodostamana spektrivärien kimalluksena. Sitä ei kannata sekoittaa väreiltään vieläkin näyttävämpään 46° renkaaseen, joka lumihangella on myös varsin tavallinen. Ulkovalaisimilla jääsumussa näkyvä 22° rengas ilmenee kolmiulotteisena sikarimaisena pintana, joka koostuu lukemattomien kiteiden välkähdyksistä. Lumen pinnalla tästä sikarista nähdään leikkauspinta, jolloin 22° rengas voi katsojan ja valon keskinäisestä sijainnista riippuen olla hyvin omituisen näköinen. Yleensä ulkovalaisimet ovat liian korkealla pinta-22° renkaan havaitsemiseksi ja siksi sen yleensä joutuu luomaan omalla valaisimella. 22° rengas on yleisin haloilmiö, sen voi taivaalla havaita noin 150 päivänä ja yönä vuodessa. Yläpilveen syntynyt, osittainen 22° rengas Kuun valossa. Kuva Eetu Saarti. 22° rengas yläpilvessä. Kuva Jari Luomanen. Täysi 22° rengas yläpilvessä. Kuva Jari Luomanen. 22° rengas lumen pinnalla, yllä yksittäisessä kuvassa, alla 97 kuvan pinossa. Pintahalot osoittautuvat tyypillisesti pettymykseksi yksittäisissä ruuduissa. Pinoamalla päästään lähemmäksi visuaalista vaikutelmaa ja jopa sen yli. Pintahalosta otetaan useita kuvia niin että vaihdetaan paikkaa joka kuvan välillä esimerkiksi metrin verran. Otetut kuvat pinotaan tietokoneella yhdeksi summakuvaksi. Kuva Marko Riikonen. Lampun valossa lumen pinnan 22° rengas ei välttämättä ympäröi valonlähdettä, kuten käy ilmi ylemmästä kuvasta, jossa se muodostaa lumelle suljetun silmuka. Alla kaavio selvittää miksi näin käy: ulkovalaisimilla 22° rengas on teoriassa sikarin muotoinen kolmiulotteinen pinta ja lumen pinnalla näemme tästä sikarista leikkauksen, joka kaaviossa on kuvattu punaisella. Lampun ja havaitsijan keskinäinen sijainti määrää millaisena 22° renkaan poikkileikkaus ilmenee. Kaavio Walt Tape. Lampun valossa lumen pinnan 22° rengas ei välttämättä ympäröi valonlähdettä, kuten tässä kuvassa näkyy. Ylempänä oleva kaavio selvittää tilannetta. Vaihtamalla kaaviossa lampun ja havaitsijan paikkaa, päästään lähemmäksi tässä kuvassa ilmenevää tilannetta. Lampun ja havaitsijan keskinäinen asema määrää millaisena 22° renkaan poikkileikkaus ilmenee. Kuva Jarmo Leskinen. Lumen tai jään pinnalla näkyvä 22° rengas on silloin tällöin toispuoleinen, kuten tässä kuvassa. Kyse ei ollut siitä että toisella puolella ei olisi ollut sopivia jääkiteitä, sillä ilmiö näkyi samanlaisena kaikialla jäällä. Toispuoleisuuden voi selittää sillä, että pinnalle kasvaneet jääkiteet osoittavat kaikki suurinpiirtein samaan suuntaan. Kuva Marko Riikonen.
		Sun pillar Auringonpilari on valonlähteestä ylös- ja alaspäin jatkuva valopylväs. Ilmiö on sitä selkeämpi mitä matalammalla Aurinko on. Toisin kuin muut halot, pilarit ovat tavallisia kaikissa jääkidepilvissä. Niitä nähdään niin yläpilvissä, keski- ja alapilvistä syntyneissä jääkidepilvissä kuin jääsumuissa. Talvisin pimeän aikaan jääsumu synnyttää ulkovalaisinten ylle pilareita, jotka voivat ulottua jopa zeniittiin saakka. Luonnollisilla valonlähteillä pilari on huomattavasti lyhyempi. Pilarit ovat yleisiä ja usein se on halonäytelmän ainoa halomuoto. Auringolla tai kuulla pilarin voi nähdä yhteensä jopa 100 päivänä ja yönä vuodessa. Pilari saattaa kuitenkin jäädä helposti huomaamatta, koska se esiintyy lähinnä valonlähteen ollessa matalalla, jolloin se jää helposti piiloon näköesteiden taakse. Auringonpilariin liittyy erikoinen ilmiö nimeltä valeaurinko. Se on aivan Auringon juuressa, yleensä sen alapuolella näkyvä Auringon kuvajainen. Tyylipuhdas valeaurinko hämää havaitsijaa luulemaan sitä Auringoksi. Näin tapahtuu silloin kun itse Aurinko on näkymättömissä paksumman pilven takana. Joskus taas Aurinko voi olla näkyvillä, mutta on hankalaa sanoa kumpi on oikea Aurinko. Valeaurinkoja nähdään keski- ja alapilvistä satavassa jääkiteisessä virgassa. Talvinen auringonpilari näkyy keskipilviä vasten matalalla olevassa, mahdollisesti maanpinnalle saakka ulottuvassa jääkidekerroksessa. Kuva Kalle Hård. Yläpilveen syntynyt auringonpilari. Kuva Mikko Peussa. Cirrus-pilvien kuiduissa näkyy kaksi erillistä auringonpilarin kirkastumaa. Kuva Mikko Peussa. Auringonpilari matalista pilvistä satavissa jääkiteissä. Kuva Jukka Pakarinen. Silloin kun näkymä on matalalle horisonttiin, pilarissa voi näkyä selkeä kirkastuma horisontissa. Tässä valokuvassa kirkastuma on ainoa merkki pilarista. Kirkastuma syntyy koska jääsumukerros näennäisesti tiivistyy kohti horisonttia havaitsijasta kauemmaksi mentäessä. Kovin pienialaisessa jääsumussa kirkastumaa ei voine näkyä. Kuva Marko Riikonen. Jääsumuun syntyneitä ulkovalaisinten pilareita. Kuva Jari Luomanen. Aurinko ja valeaurinko. Havaitsija ei hetkeen tiennyt kumpi kahdesta häikäisevästä valopallosta oli oikea Aurinko. Kuvista näkyy että oikea Aurinko on näistä ylempi. Kuva Tiinamari Vilkko.
		Sundog Sundog (or 22° parhelia) ovat värillisiä valoläikkiä Auringon molemmin puolin. Niiden etäisyys Auringosta muuttuu Auringon korkeuden mukaan. Matalalla Auringolla ne ovat 22 asteen etäisyydellä siitä. Mitä korkeammalle Aurinko nousee, sitä kauempana sivuauringot näkyvät ja sitä himmeämmiksi ne myös muuttuvat. Sivuaringot katoavat kun valonlähde nousee yli 60 asteen korkeudelle - Suomessa sekä Aurinko että Kuu pysyvät aina tätä matalammalla. Jääsumussa sivuauringot ovat joskus häikäisevän kirkkaita. Tällöin on hyvät mahdollisuudet nähdä tuplasti kauempana Auringosta sijaitsevat, hyvin harvinaiset 44° sivuauringot. Sivuaurinkoja havaitaan jääsumussa myös ulkovalaisimilla. Tällöin ne ovat kaukaa katsottuna horisonttirengasmaisia valoviiruja, jotka ulottuvat korkeintaan 22 asteen etäisyydelle lampusta. Lähellä lamppua sivuauringot taipuvat kidevälkkeestä muodostuneena kolmiulotteisena pintana havaitsijan silmiin. Valokuvissa tämä vaikutelma ei kuitenkaan toistu, vaan näkyvillä on pelkät horisonttirengasmaiset viirut. Erikoinen paikka havaita sivuauringot on auton kuurainen tuulilasi. Haloille sopivia kiteitä muodostuu auton pinnoille varsin helposti. Parhaiten tällaiset halonäytelmät saadaan esiin pimeällä taskulampun valossa. Sivuaurinko on yleinen halo, jonka voi havaita noin 100 kertaa vuodessa. Usein se näkyy taivaalla varsin lyhyen aikaa. Sivuaurinkoja nähdään varsinkin kun Aurinko on matalalla. Kuva Mikko Peussa. Lyhytaikainen, yksinäinen sivuaurinko syttyy monesti pieneen pilvikuituun. Näin syntyneet sivuauringot voivat olla toisinaan hyvin kirkkaita. Kuva Marko Riikonen. Kuun poikki kulkevalla kapealla lentokoneen jättövanalla näkyvät sivuauringot. Ne ovat yleisin jättövanoilla havaittava halo. Kuva Eetu Saarti. Kun jääsumussa loistavat näin kirkkaat sivuauringot, silloin kannattaa katsoa myös tuplasti kauemmaksi Auringosta. Siellä on hyvät mahdollisuudet nähdä harvinaiset 44° sivuauringot. Kuva Toivo Kiminki. Erillisissä kiteissä kimalteleva sivuaurinko. Kuva Sara Riihiaho. Suurella valonlähteen korkeudella sivuauringot ovat selvästi etääntyneet samaan aikaa näkyvästä 22° renkaasta. Kuva Jari Luomanen. Pilareita ja sivuaurinkoja laskettelurinteen lampuilla. Sivuauringot ovat lampuista vaakatasossa lähteviä valojuovia. Kuva Mika Aho. Halonäytelmä tuulilasissa. Sivuauringot on merkitty nuolilla. Värikäs kaari kuvan oikeassa alareunassa on zeniitinympäristönkaari. Valona on tuulilasin toisella puolella oleva led-lamppu. Kuva Jari Luomanen.
		22° upper tangent arc 22° ylläsivuava kaari on suoraan Auringon päällä näkyvä värillinen kaari. Yleensä se nähdään 22° renkaan kanssa, jota se sivuaa. 22° ylläsivuavan kaaren muoto vaihtelee Auringon korkeuden mukaan. Matalalla Auringolla se on melko jyrkkä V-muoto. Korkealla Auringolla 22° yllä- ja allasivuavat kaaret muodostavat yhden kokonaisen halon, joka on vaakaellipsin muotoinen, tai hyvin korkealla Auringolla täysin rengasmainen. Suomessa Aurinko tai Kuu ei kuitenkaan nouse niin korkealle, että täysin rengasmainen 22° sivuava kaari olisi mahdollinen. Sivuavat kaaret eivät luonnossa ole useinkaan edellä kuvatun ideaalitapauksen kaltaisia. Esimerkiksi matalalla Auringolla ylläsivuava kaari saattaa selkeän V-muodon sijaan näkyä pelkkänä kirkastumana 22° renkaan yläosassa. 22° yllä- ja allasivuava kaari yhtyvät teoriassa jo valonlähteen korkeudella 29 astetta. Alhaisin valonlähteen korkeus millä täydet sivuavat on luonnossa valokuvattu on 40 asteen tuntumassa. Useimmiten vielä 50 asteen korkeudellakin - mikä on suurinpiirtein kesäauringon keskipäivän korkeus Etelä-Suomessa - yllä- ja allasivuava kaari näkyvät erillisinä. Hyvin korkealla Auringolla esiintyvä renkaan muotoinen 22° sivuava ei eroa muodoltaan 22° renkaasta, mutta vahvoja viitteitä sen osuudesta ilmiöön antaa renkaan epätavallisen suuri kirkkaus ja terävyys. Talvella jääsumussa näkyy joskus ulkovalojen tuottamia pilareita jotka päästään haarautuvat V-muodoksi. Nämä ovat 22° ylläsivuavia kaaria. Kirkkaan ulkovalaisimen alla on mahdollista seurata 22° sivuavan valonlähteen korkeudesta riippuvaa muodonmuutosta liikkumalla lähemmäksi ja kauemmaksi valosta. Halo ilmenee lampun valossa kauniina, erillisistä kiteistä muodostuneena kolmiulotteisena pintana. 22° sivuava kaari on yleinen halo jonka voi havaita noin 100 kertaa vuodessa. Vuoden lämpimämmällä puolisikolla on hyvä olla tarkkana ettei sekoita sitä ylempään 23° parheliaan, joka lämpöaaltojen aikaan on 22° sivuavaa kaarta yleisempi halo. Matalan Auringon 22° ylläsivuava kaari. Kuva Arja-Sisko Airila. Matalan auringon 22° ylläsivuava kaari. Näkyvillä on myös pilari ja heikot sivuauringot sekä hyvin heikosti 22° rengasta. Kuva Jouni Reivonen. Auringon päällä näkyvät 22° ylläsivuava kaari ja 22° rengas. Kuva Jari Luomanen. Jääsumuun muodostunut täysi 22° sivuava kaari Kuun ympärillä. Näkyvillä on myös muita haloja. Ylä- ja alakoverat Parryn kaaret ovat tiiviisti kiinni 22° sivuavassa ja lähinnä vain kirkastavat sitä. Niiden voi kuitenkin havaita heikosti erkanevan 22° sivuavasta kaaresta. Kuva Jukka Ruoskanen. Toiselta puolelta täysi 22° sivuava kaari ja 22° rengas. Kuva Marko Riikonen. Täysi 22° sivuava kaari ja 22° rengas yläpilvessä. Kuva Jukka Ruoskanen. Tämä rengas hyvin korkealla taivaalla olleen Kuun ympärillä lienee terävyytensä perusteella 22° sivuavan kaaren dominoima. Kuva Marko Riikonen. Silloin tällöin jääsumuun syntyvät ulkovalojen pilarit jakautuvat päistään V-muotoon. Kyse on 22° ylläsivuavasta kaaresta. Kuva Veijo Timonen. Simulaatiot 22° sivuavista kaarista viidelle valonlähteen korkeudelle. Kun valonlähde nousee yli 75 asteen, 22° sivuava kaari on renkaan muotoinen. Viivalla on piirretty 22° rengas ja horisontti. Oikeassa alakulmassa on simulaatioissa käytetty kide sekä 22° sivuavan kaaren valonreitti. Simulaatio-ohjelma: HaloPoint.
		22° lower tangent arc 22° allasivuava kaari on suoraan Auringon alla näkyvä värillinen kaari. Usein halo nähdään 22° renkaan kanssa, jota se sivuaa. 22° allasivuavan kaaren muoto vaihtelee Auringon korkeuden mukaan. Korkealla Auringolla se muodostaa 22° ylläsivuavan kanssa yhden kokonaisen kaaren, joka on vaakaellipsin muotoinen, tai hyvin korkealla Auringolla täysin rengasmainen. Suomessa Aurinko ei kuitenkaan nouse niin korkealle, että täysin rengasmainen 22° sivuava kaari olisi mahdollinen. 22° yllä- ja allasivuava kaari yhtyvät teoriassa jo valonlähteen korkeudella 29 astetta. Alhaisin valonlähteen korkeus millä täydet sivuavat on luonnossa valokuvattu on noin 40 astetta. Useimmiten vielä 50 asteen korkeudellakin - mikä on suurinpiirtein kesäauringon keskipäivän korkeus Etelä-Suomessa - 22° yllä- ja allasivuava kaari näkyvät erillisinä. Hyvin korkealla Auringolla esiintyvä renkaan muotoinen 22° sivuava kaari ei eroa muodoltaan 22° renkaasta, mutta vahvoja viitteitä 22° sivuavan kaaren osuudesta ilmiöön antaa renkaan epätavallisen suuri kirkkaus ja terävyys. Talvella jääsumussa on kirkkaan ulkovalon alla mahdollista seurata 22° sivuavan kaaren valonlähteen korkeudesta riippuvaa muodonmuutosta liikkumalla lähemmäksi ja kauemmaksi valosta. Halo näkyy lampun valossa kauniina, erillisistä kiteistä muodostuneena kolmiulotteisena pintana. 22° sivuava kaari on yleinen halo jonka voi havaita noin 100 kertaa vuodessa. Halonäytelmä paksussa yläpilvessä. Näkyvillä on molemmat 22° sivuavat kaaret sekä 22° rengas. Kuva Mikko Peussa. Matalalla olevaan jääkidepilveen syntynyt halonäytelmä 22° yllä- ja allasivuavilla kaarilla. Kuva Voitto Pitkänen. Vaakaellipsin muotoinen täysi 22° sivuava kaari Kuun jääsumuhalonäytelmässä. Sivuavan kaaren sisäpuolella on heikompi 22° rengas. Kuva Marko Mikkilä. Täysi 22° sivuava kaari ja 22° rengas yläpilvessä. Kuva Jukka Ruoskanen. Tämä rengas hyvin korkealla taivaalla olleen Kuun ympärillä lienee terävyytensä perusteella 22° sivuavan kaaren dominoima. Kuva Marko Riikonen. 22° allasivuava kaari ja ala-aurinko lentokoneesta valokuvattuna. Näkyvillä on myös 22° rengasta. Kuva Antti Sinkkonen. 22° allasivuava kaari ja 22° rengas lentokoneesta nähtynä. Kuva Jouni Finnilä. 22° allasivuava kaari näkyy peltoa vasten Kuun jääsumuhalonäytelmässä. Sen alapuolella lähellä kuvan alalaitaa on luultavasti myös ala-aurinko. Kuun päällä on 22° ylläsivuava kaari. Kuva Marko Mikkilä. Jääsumuun syntynyt 22° allasivuava kaari Kuun valossa. Kuva Mika Aho. Simulaatiot 22° sivuavista kaarista viidelle valonlähteen korkeudelle. Kun valonlähde nousee yli 75 asteen, 22° sivuava kaari on renkaan muotoinen. Viivalla on piirretty 22° rengas ja horisontti. Oikeassa alakulmassa on simulaatioissa käytetty kide sekä 22° sivuavan kaaren valonreitti. Simulaatio-ohjelma: HaloPoint. Kuten nämä simulaatiot näyttävät, 22° allasivuavan kaaren muoto muuttuu merkittävästi valonlähteen korkeuskulman välillä 10-20 astetta. Koska halo näkyy kyseisillä valonlähteen korkeuksilla horisontin alapuolella, havainto tehdään joko maanpinnalta jääsumussa tai yläpilvissä lentokoneesta käsin. Simulaatiossa on myös mukana ala-aurinko. Vaakaviiva on horisontti, piste horisontin päällä on valonlähde ja kaareva viiva on 22° rengas. Simulaatio-ohjelma: HaloPoint.
		Cirkumzenith arc Zeniitinympäristön kaari on värikäs, korkealla taivaalla näkyvä halo, joka kiertää taivaan lakipistettä. Halon korkean sijainnin vuoksi on sen näkemiseksi kallistettava päätä takakenoon. Sivuauringot antavat vihjeen zeniitinympäristön kaaren mahdollisuudesta, sillä nämä halot syntyvät samoista jääkiteistä. Zeniitinympäristön kaari ei esiinny valonlähteen ollessa yli 32 asteen korkeudella. Halon etäisyys valonlähteesta vaihtelee jonkin verran valonlähteen korkeuden mukaan. Se on kiinni 46° renkaassa valonlähteen korkeuskulmilla noin 16 - 28 astetta. Tätä suuremmilla ja alemmilla valonlähteen korkeuksilla se on siitä irti. 46° ylläsivuavaa kaarta zeniitinympäristönkaari sivuaa aina. Zeniitinympäristön kaaren voi havaita noin 30 kertaa vuodessa, mutta suurin osa esiintymisistä on varsin lyhytaikaisia ja verraten vaatimattomia. Harvinaiset kaikkein voimakkaimmat zeniitinympäristön kaaret ovat suurenmoista nähtävää. Jääsumussa ulkovalaisinten valossa zeniitinympäristön kaari ilmenee kolmiulotteisena pintana, joka kaartuu silmien edestä kohti lamppua. Sen voi ulkovalaisimilla nähdä vaikka lamppu olisi yli 32 asteen korkeudella. Zeniitinympäristön kaari on mahdollista havaita myös kuuraisessa auton tuulilasissa. Tuulilasihalot saadaan dramaattisimmin esille pimeän aikaan käyttämällä valonlähteenä kirkasta taskulamppua. Erittäin kirkas zeniitinympäristön kaari. Tällaisen näkemiseen voi aktiiviharrastajaltakin mennä vuosikymmeniä. Kuva Ari Laine. Tässä jääsumuhalonäytelmässä Aurinko on sen verran matalalla, että zeniitinympäristön kaari (zyk) on irrallaan 46° renkaasta. Sen sijaan se on aina kiinni 46° ylläsivuavassa kaaressa. Kuva Olli Sälevä. Taivaan poikki lipuva viattoman näköinen cirrus-pilven kuitu voi yllättää siihen syttyvällä zeniitinympäristön kaarella. Kuva Mika Aho. Tavanomainen zeniitinympäristön kaaren esiintymä ei ole kovinkaan kirkas. Tässä kuvassa halo on merkitty nuolella. Näkyvillä on myös 22° rengas ja oikeanpuoleinen sivuaurinko. Kuva Jari Luomanen. Zeniitinympäristön kaari (zyk) ei voi näkyä yli 32° valonlähteen korkeuksilla. Tässä ollaan simulaatioiden perusteella lähellä tuota raja-arvoa 29-30 asteessa. Pikkuruiseksi sirpiksi kutistunut zeniitinympäristön kaari on kuvassa ehkä juuri ja juuri irrallaan 46° renkaasta. Kuva Marko Riikonen. Zeniitinympäristönkaari (zyk) auton tuulilasin kuurassa. Valonlähteenä on kirkas led-valo. Kuva on pinottu noin kymmenestä kuvasta joiden välillä kameraa on liikutettu aavistuksen verran. Näin ilmiö saadaan paremmin vastaamaan intensiteetiltään sitä mitä se paljaalla silmällä katsoen oli. Kuva Marko Riikonen.
		Cirkumhorizontal arc Horisontinympäristön kaari on värikäs halo joka esiintyy vähintään 46 astetta auringon alapuolella. Ilmiö voi näkyä vasta kun valonlähde on noussut 58 asteen korkeudelle. Tämän vuoksi sen havaitseminen Auringon tai Kuun valossa on Suomessa käytännössä mahdotonta. Horisontinympäristön kaari voi olla mahdollista sekoittaa harvinaisempaan 46° allasivuavaan kaareen. Halojen kaareutuminen kuitenkin poikkeaa toisistaan 46° allasivuavan kaaren ollessa aurinkokeskinen ja horisontinympäristön kaaren ollessa zeniittikeskinen (Auringon ollessa zeniitissä nämä keskisyydet ovat kuitenkin samoja). Myös taivaalla näkyvistä muista haloista voi tavallisesti sanoa kummasta on kyse. 46° allasivuavan kaaren kanssa näkyy aina 22° sivuava kaari. Jos tämä puuttuu, kyse on hyvin todennäköisesti horisontinympäristön kaaresta. Loppujen lopuksi kuitenkin parhaiten horisontinympäristön kaaren tunnistanee sen kirkkaasta värityksestä, jollaista 46° sivuavalla kaarella ei ole. Horisontinympäristön kaari on Auringon korkeudesta riippuen joko irrallaan tai kiinni samaan aikaan näkyvässä 46° renkaassa, sen sijaan 46° allasivuavassa kaaressa se on aina kiinni. Vaikka Suomessa horisontinympäristön kaarta ei perinteiseen tyyliin voi havaita, epätoivoon ei tarvitse vaipua, sillä se on nähtävissä kahdellakin erikoisemmalla tavalla. Ensinnäkin horisontinympäristön kaari on havaittavissa jääsumussa ulkovalaisimen alla. Tällöin se ilmenee silmien edessä olevana tasona joka kaartuu ylöspäin kohti lamppua. Tämä kolmiulotteinen vaikutelma on hyvin kouriintuntuva. Toisekseen horisontinympäristönkaaren voi havaita auton tuulilasin kuurassa. Parhaiten tuulilasihalot tulevat esiin kun niitä katsoo pimeällä taskulampun valossa. Horisontinympäristön kaari ja zeniitinympäristön kaari ovat saman halon osamuotoja. Horisontinympäristön kaari cirrus-pilvien kuiduissa. Ilmiön voimakas spektrikirjo kertoo välittömästi että kyse on horisontinympäristön kaaresta eikä 46° allasivuavasta kaaresta. Kuva Jukka Ruoskanen. Värikäs halo tuulilasin alaosasassa on kuurassa näkyvä horisontinympäristön kaari. Ylempänä oleva valonlähteeseen nähden kovera kaari on alakovera Parryn kaari. Valaisimena on kirkas led-lamppu. Kuva Marko Riikonen.
		Parhelic circle Horisonttirengas on valonlähteen tasossa taivaan ympäri kiertävä valkea rengas. Ilmiö on harvoin täydellinen, yleensä siitä havaitaan vain osia. Taivasta kannattaa pitää silmällä horisonttirenkaan varalta varsinkin silloin kun sivuauringot tai 22° sivuava kaari ovat kirkkaita. Jääsumussa ulkovalon alla näkyvä horisonttirengas kiertää erillisistä kiteistä muodostuvana pintana havaitsijan ympäri. Se näyttää olevan vastapuolella lamppua matalammalla. Hyvin korkean pylvään päässä olevan valaisimen (esimerkiksi lastausalueella) alle jääkidemassaa mahtuu enemmän, jolloin horisonttirengas saattaa näkyä vaikuttavana, erillisistä kiteistä koostuvana suppilona pään päällä. Erikoinen paikka nähdä horisonttirengas on auton kuurainen tuulilasi. Tuulilasihalot ovat parhaiten havaittavissa pimeällä kun valonlähteenä käytetään kirkasta taskulamppua. Auringon tai Kuun valossa horisonttirenkaan voi havaita taivaalla noin 10 kertaa vuodessa. Tykkilumetuksen muodostamissa jääsumuissa se näkyy ulkovalaisimien alla varsin helposti. Täysi horisonttirengas yläpilvessä. Kuvan alaosassa näkyvät myös sivuauringot ja Auringon päällä 22° ylläsivuava kaari. Kuva Måns Hagberg. Täysi horisonttirengas (nuoli) Kuun jääsumuhalonäytelmässä. Kuva Jari Luomanen. Alapilven raosta paljastunut horisonttirenkaan pätkä. Kuva Olli Sälevä. Tämän halonäytelmän horisonttirengas oli rajautunut harvinaisella tavalla Auringon läheisyyteen ja se muodosti yhdessä pilarin kanssa taivaalle ristin. Halot syntyivät jääkiteiksi muuttuneisiin alapilviin. Sensijaan 22° ylläsivuava kaari oli yläpilvessä. Kuva Marko Riikonen. Horisonttirengas läpäisee kirkaan sivuauringon. Sivuaurinko itsessään voi simulaatioiden perusteella jatkua noin 20 astetta Auringosta poispäin, mutta tätä pidempi pätkä on aina horisonttirengasta. Samoin sivuauringosta Aurinkoon päin jatkuva pätkä on aina horisonttirengasta. Tyypillisesti Aurinkoa kohti horisonttirengas on himmeämpi, kuten tässäkin kuvassa. Kuva Sami Jumppanen. Täysi horisonttirengas jääsumussa. Alla on halonäytelmästä simulaatio. Kuva Marko Riikonen. Horisonttirengas auton kuuraisessa tuulilasissa. Valona on kirkas led-lamppu. Kuvassa näkyy myös yläkovera Parryn kaari. Kuva Marko Riikonen. Jääsumussa lampuista jatkuvat vaakasuorat valoviivat eivät ole horisonttirenkaan pätkiä, vaan kyse on sivuauringoista, jotka ulkovaloilla ilmenevät tällä erikoisella tavalla. Horisonttirenkaan havaitsemiseksi on mentävä aivan lampun alle ja se näkyy aina erillisistä kiteistä muodostuneena pintana. Kuva Mika Aho.
		46° halo 46° rengas on suurikokoinen, yleensä punaisen ja vihreän värityksen hallitsema halorengas. Siitä nähdään tavallisesti vain lyhyitä osia, esimerkiksi zeniitinympäristön kaaren alapuolella. 46° rengas on sekoitettavissa paljolti samanmuotoiseen 46° ylläsivuavaan kaareen. Tämä on mahdollista kuitenkin vain kun valonlähde on alle 32 asteen korkeudella, sillä tätä korkeammalla ei 46° ylläsivuavaa muodostu. Näiden kahden halon tunnistus tehdään usein 22° renkaan ja 22° sivuavan kaaren kirkkaussuhteen avulla. Havaintokokemuksen kartuttua myös huomaa, että 46° rengas on väreiltään hailakampi kuin 46° sivuava kaari. Silti tilanteet, joissa on hankala sanoa onko kyse 46° renkaasta vai 46° sivuavasta kaaresta, ovat melko tavallisia. Eräs syy tähän on se, ettei jääkiteiden liiketiloista johtuen renkaan ja sivuavan kaaren välillä ole välttämättä selvää rajaa, vaan eriasteiset välimuodot ovat mahdollisia. 46° renkaan voi nähdä taivaalla noin 15 kertaa vuodessa. Lisäksi se on helposti nähtävissä lumen pinnalla kauniina spektrin värisinä kidekimalluksina. Hieno 46° rengas (nuoli) Kuun jääsumuhalonäytelmässä. Kuu on yli 32 asteen korkeudella, joten 46° ylläsivuavaa kaarta ei voi esiintyä. Jääsumussa näkyy tyypillisesti parempia 46° renkaita kuin yläpilvissä. Lisäksi Kuun halonäytelmien valokuviin saa Auringon halonäytelmiä helpommin hyvän 46° renkaan pitkien valotusaikojen vuoksi. Valotuksen aikana jääkidepilvet ehtivät liikkua, jolloin ne muodostavat kuvaan tasaisemman taustan jota vasten halot erottuvat paremmin. Kuva Jari Luomanen. Jääsumuhalonäytelmä Kuun valossa, kuvaan on merkitty 46° ja 22° renkaat. Kuu on 29-30 asteen korkeudella, mikä mahdollistaisi 46° ylläsivuavan kaaren. 22° sivuavan kaaren puuttuminen kuitenkin kertoo ettei 46° sivuavaa kaarta voi olla halonäytelmässä. Kuva Marko Riikonen. Tässä jääsumuhalonäytelmässä näkyvillä ovat harvinaisella tavalla sekä 46° rengas että 46° ylläsivuava kaari. Aurinko on sen verran matalalla, että zeniitinympäristönkaari (zyk) on 46° renkaasta erillään. 46° ylläsivuavassa kaaressa se sen sijaan on aina kiinni . Kuva Olli Sälevä. Vaikka 46° rengasta ei visuaalisesti näkyisi taivaalla, on se mahdollista saada tyypillisesti esiin hyvän 22° renkaan sisältävistä halonäytelmistä valokuvauksen pinoamistekniikan avulla. Tässä yläpilvihalonäytelmässä on pinottu useita kahden minuutin aikana otettuja kuvia yhdeksi keskiarvokuvaksi ja näin saatu näkyville pitkä 46° rengas. Kuva Eetu Saarti. 22° ja 46° renkaat lumen pinnalla. Yksittäisissä kuvissa lumenpintahalot näkyvät tyypillisesti paljon heikommin kuin mitä vaikutelma paikan päällä oli. Pinoamalla päästään lähemmäksi visuaalista vaikutelmaa ja jopa sen yli. Pintahalosta otetaan useita kuvia niin että vaihdetaan paikkaa joka kuvan välillä esimerkiksi metrin verran. Otetut kuvat pinotaan tietokoneella yhdeksi summakuvaksi. Yllä oleva kuva on 69 kuvan pino. Kuva Jari Luomanen.
		46° supralateral arc 46° sivuava kaari jakautuu yllä- ja allasivuavaan osamuotoon. 46° ylläsivuava kaari on aurinkoon nähden kovera laaja-alainen kaari. Sen erottaminen 46° renkaasta ei ole aina ongelmatonta. Ongelmaa ei tietenkään ole jos 46° rengas ja 46° ylläsivuava kaari näkyvät selkeästi toisistaan erillään. Yleensä kuitenkin näkyvillä on vain yksi halo. Tällöin ensimmäinen seikka johon kannattaa kiinnittää halossa huomiota on halon värikkyys ja terävyys. 46° ylläsivuava on aina värikylläisempi ja terävämpi kuin 46° rengas joka on väreiltään hailakka ja muutenkin diffuusimpi. Toinen huomioitava seikka on 22° ylläsivuava kaari. 46° ylläsivuava -tulkinta on vahvoilla jos halonäytelmässä on terävä 22° ylläsivuava kaari. Jos kuitenkin 22° ylläsivuava on epämääräinen, tällöin halo 46 asteen etäisyydellä on ennemminkin 46° rengas. Tämä on nähtävissä tietokonesimulaatioissa: samat jääkiteet jotka epävakaan leijailuasennon seurauksena tuottavat heikosti kehittyneen 22° ylläsivuavan kaaren synnyttävät 46° renkaan - eivät 46° ylläsivuavaa. Simulaatioista ilmenee, kuinka jääkiteiden heilahtelun lisääntyessä 46° ylläsivuava kaari muuttuu huomattavasti aiemmin 46° renkaaksi kuin 22° sivuava kaari muuttuu 22° renkaaksi. Suora päättely 22° ylläsivuava kaari = 46° ylläsivuava kaari, ei siis toimi, on myös katsottava kuinka kehittynyt 22° ylläsivuava kaari on. Läheskään aina kategorisointia ei kuitenkaan kaikista neuvoista huolimatta pysty tekemään ja on makuasia merkitseekö rastin 46° ylläsivuavan, 46° renkaan vai molempien ruutuun. Tämä epävarmuus on odotettavissa haloilta jotka vaihettuvat tasaisesti toisikseen jääkiteen leijailuasennon epävakauden mukaan. 46° ylläsivuava kaari sivuaa aina zeniitinympäristön kaarta. Molemmat halot katoavat kun Aurinko nousee 32 astetta korkeammalle. 46° rengas on zeniitinympäristön kaaresta erillään matalammilla Auringon korkeuksilla kuin noin 16 astetta ja suuremmilla kuin noin 29 astetta. 46° ylläsivuavan kaaren voi Suomessa nähdä noin 5-10 kertaa vuodessa. Halonäytelmä yläpilvissä 46° ylläsivuavalla kaarella. Lievä intensiteentin lisäys 46° ylläsivuavan kaaren yläosassa saattaa olla heikon zeniitinympäristön kaaren aikaansaamaa. Kuva Jari Luomanen. Tässä jääsumuhalonäytelmässä näkyvillä ovat harvinaisella tavalla sekä 46° ylläsivuava kaari että 46° rengas. Aurinko on sen verran matalalla, että zeniitinympäristönkaari (zyk) on 46° renkaasta erillään. 46° ylläsivuavassa kaaressa se sensijaan on aina kiinni . Kuva Olli Sälevä. 46° ylläsivuava kaari ja 46° rengas ovat selkeitä tässä kirkkaalla lampulla jääsumuun luodussa halonäytelmässä. Lamppua vastapäätä kuvan yläosassa näkyy sekä diffuusit että Trickerin vasta-aurinkokaaret. Ympäristön ulkovalaisimista nousee pilareita, joista monet ovat jakautuneet päistään merkkinä 22° ylläsivuavasta kaaresta. Kuva Marko Riikonen. Simulaatiot täydellisesti kehittyneistä 46° sivuavista kaarista. 46° ylläsivuava kaari on aina valonlähteeseen nähden kovera kaari, eikä sitä näy valonlähteen ollessa yli 32 asteen korkeudella. 46° allasivuava kaari on valonlähteeseen nähden kupera kaari noin 50° korkeudelle saakka. Suuremmilla valonlähteen korkeuksilla sen muoto on valonlähteeseen nähden kovera. Viivalla on piirretty 46° rengas ja horisontti. Simulaatio-ohjelma HaloPoint.
		46° infralateral arc 46° allasivuava kaari näkyy Suomessa luonnollisilla valonlähteillä aina valonlähteen suhteen kuperina kaarina. Lähempänä päiväntasaajaa Aurinko ja Kuu nousevat korkeammalle jolloin niiden alla voi nähdä yhtenäisen 46° allasivuavan kaaren. 46° allasivuavaa kaarta havaitaan meillä harvemmin kuin 46° ylläsivuavaa. Tähän lienee syynä se, että Aurinko ja Kuu ovat yleensä sen verran matalalla, ettei allasivuava kaari erotu lähellä horisonttia ilmakehän vaimennuksen ja pilvien epätasaisuuksien takia. Parhaat matalan Auringon 46° allasivuavat nähdään pääsääntöisesti jääsumussa. Vaikka 46° allasivuavan kaaren teoreettinen muoto on useilla valonlähteen korkeuksilla valonlähteeseen nähden kupera, se voi silti heikosti kehittyneenä näyttää pelkältä 46° renkaan pätkältä. Korkealla Auringolla 46° allasivuava saattaa tulla sekoitetuksi myös horisontinympäristön kaareen, mutta Suomessa tätä ongelmaa ei ole. 46° allasivuava on mahdollista havaita yläpilvissä ainakin kerran vuodessa. Jääsumussa sen näkeminen riippuu lähinnä siitä kuinka paljon on mahdollisuuksia seurata laskettelurinteiden tykkilumetuksesta syntyviä laadukkaita jääsumuja. Kuun jääsumuhalonäytelmä näyttävillä 46° allasivuavilla kaarilla. Kuva Marko Mikkilä. 46° sivuavat kaaret jääsumuun syntyneessä halonäytelmässä. Kuvan poikki kulkeva valkea kaari on horisonttirengas. Kuva Jari Luomanen. Tyypillinen yläpilven 46° allasivuava kaari on himmeä ja esiintyy vain toisella puolella. Halo on merkitty kuvaan nuolella. Näkyvillä on lisäksi 22° ylläsivuava kaari sekä 22° rengas. Kuva Ismo Luukkonen. Yläpilveen syntynyt halonäytelmä 46° allasivuavalla kaarella. Kuva Veikko Mäkelä. Lentokoneesta valokuvattu halonäytelmä jossa on mukana heikko 46° allasivuava kaari. Kuva Reima Eresmaa. Simulaatiot 46° sivuavista kaarista. 46° ylläsivuava kaari on aina valonlähteeseen nähden kovera kaari, eikä sitä näy valonlähteen ollessa yli 32 asteen korkeudella. 46° allasivuava kaari on valonlähteeseen nähden kupera kaari noin 50° korkeudelle saakka. Suuremmilla valonlähteen korkeuksilla sen muoto on valonlähteeseen nähden kovera. Viivalla on piirretty 46° rengas ja horisontti. Simulaatio-ohjelma HaloPoint.
		Subsun Ala-aurinko on valonlähteen alapuolella näkyvä valkea valokeskittymä. Se sijaitsee yhtä paljon horisontin alapuolella kuin valonlähde on horisontin yläpuolella. Ala-auringon muoto vaihtelee. Joskus se on täysin pyöreä kirkastuma, mutta useimmiten se on pystysuunnassa enemmän tai vähemmän venähtänyt. Mitä matalammalla Aurinko on, sitä helpommin ala-aurinko venähtää ja alkaa muistuttaa pilaria. Ala-aurinkoa havaitaan niin lentokoneesta kuin maanpinnalta jääsumussa. Tyypillisessä tilanteessa se näkyy joko yksinään tai pelkän pilarin kanssa. Jääsumussa ala-aurinko on kauniisti kimaltelevien kiteiden muodostama enemmän tai vähemmän kiinteä valoalue. Ilmavirtaus voi vääntää ala-aurinkoa vinoon. Vinoja ala-aurinkoja on nähty varsinkin vuoristojen harjoilla. Lentokoneesta on valokuvattu ala-auringosta jatkuvia kaarevia siimoja, jotka ovat epäilemättä lentokonetta lähellä olevien kiteiden kallistumisen aikaansaamia. Ala-aurinko jääsumussa. Kuva on otettu pienen hiekkakasan päältä. Kuva Marko Riikonen. Ala-aurinko kimaltelee jääsumun kiteissä. Kuva Jari Luomanen. Ala-aurinko Kuun valossa. Kuun heikon valovoiman vuoksi lumen pintaa vasten näkyvässä alakuussa ei erotu erillisiä kiteiden välkkeitä. Kuva Marko Riikonen. Ala-aurinko lentokoneesta. Kuva Marko Riikonen. Lentokoneesta kuvattu ala-aurinko. Tämä on lähikuva ylempänä olevasta tilanteesta. Kuva Marko Riikonen. Ala-aurinko ja värikäs alasivuaurinko lentokoneesta. Kuva Marko Mikkilä. Vuoristossa kuvattu vino ala-aurinko. Vinous on seurausta ilmavirtauksesta vuorenharjalla. Kuva Claudia Hinz. Lentokoneesta kuvatusta ala-auringosta jatkuu kaareva siima alaspäin. Tämä on mitä luultavimmin seurausta ilmamassan taipumisesta lähellä lentokonetta. Pienille kiteille ilma on viskoosista väliainetta ja ne kallistuvat ilmamassan mukana aiheuttaen siimaefektin. Kuva Reima Eresmaa.

= Halo caused by sunlight
= Halo caused by moonlight
Artif. = Halo caused by artificial light source

Technical information

You can describe your observation equipment or other technical details here.

By sending in this observation I confirm, that I've read and understood the the observation system's privacy policy.
Fields marked with star (*) must be given before sending in the information.

		Artif.
			120° parhelia 120° sivuauringot sijaitsevat 120° keskuskulmaetäisyydellä Auringosta. Tyypillisesti ne nähdään horisonttirenkalla. Varsinkin matalalla Auringolla 120° sivuauringot voivat esiintyä myös ilman horisonttirengasta. Tällöin 120° sivuauringot saattavat olla pilarimaisia, normaalisti halo on muodoltaan suurinpiirtein pyöreä. Horisonttirenkaan lisäksi 120° sivuauringon seuralaishaloihin kuuluvat sivuauringot, tosin sopivan jääkidealueen ollessa pienialainen ne eivät näy välttämättä samanaikaisesti. Sivuauringot ja 120° sivuauringot muodostuvat laatan muotoisissa jääkiteissä, mutta horisonttirengas voi muodostua myös pylvään muotoisissa kiteissä. Nämä kiteet leijailevat eri asennoissa ja jälkimmäisessä tapauksessa horisonttirenkaan yhteydessä ei näy 120° sivuaurinkoja. Erikoinen paikka nähdä 120° sivuaurinko on auton kuurainen tuulilasi. Parhaiten tuulilasihalot tulevat esiin käyttämällä valonlähteenä pimeällä kirkasta taskulamppua. 120° sivuauringon voi nähdä taivaalla noin 1-3 kertaa vuodessa. Horisonttirenkaalla näkyy helposti myös pilvikirkastumia jotka saattavat muistuttaa 120° sivuaurinkoa. 120° sivuaurinko näkyy kirkkaampana kohtana horisonttirenkaalla. Kuva Samuli Vuorinen. 120° sivuaurinko ilmenee kirkastumana cirruksen harjassa. Tällainen jää helposti huomaamatta, mutta jos pilvi on aiheuttanut ensin kirkkaan sivuauringon, tällöin voi odotella josko se pikku tuurilla lipuisi 120° sivuauringon kohdalle. Kuva Jari Luomanen. Horisonttirenkaan päässä on kirkastumana 120° sivuaurinko (nuoli). Kuva Jarmo Leskinen. Jääsumuun syntynyt halonäytelmä 120° sivuauringolla. Zyk tarkoittaa zeniitinympäristönkaarta. Kuva Marko Riikonen.
			Blue spot Sinijuova on kaukana auringosta horisonttirenkaalla esiintyvä pätkä sinertävää väriä. Sinijuovan paikka horisonttirenkaalla riippuu valonlähteen korkeudesta. Auringon ollessa horisontissa sinijuova näkyy 116 asteen keskuskulman etäisyydellä siitä. Auringon korkeuden kasvaessa sinijuova siirtyy yhä kauemmaksi ja Auringon saavuttaessa yli 30 asteen korkeuden se näkyy pitkänä sinisenä segmenttinä horisonttirenkaalla suoraan vastapäätä Aurinkoa. Yli 32 asteen Auringon korkeudella sinijuova ei enää esiinny. Usein sinijuovassa nähdään Auringon suuntaan myös vihreä ja joskus on raportoitu punainenkin väri. Valokuvissa vain sininen ja vihreä on ollut varmuudella erotettavissa. Punaisen värin osalta olisi hyvä saada uusia valokuvin tuettuja havaintoja. Sinijuovan voi tavoittaa taivaalta noin pari kertaa vuosikymmenessä. Sinijuova (nuoli) on harvinainen horisonttirenkaan väri-ilmiö. Sinijuovasta vasemmalle näkyy 120° sivuaurinko. Kuva Rauno Päivinen. Sinijuova (nuoli) kirkkaalla lampulla jääsumuun luodussa halonäytelmässä. Kuvan vasemmassa laidassa oleva kuvio muodostuu diffuuseista ja Trickerin vasta-aurinkokaarista sekä alavasta-aurinkokaaresta. Kuva Marko Riikonen. Simulaatiot sinijuovasta (nuoli) kolmelle Auringon korkeudelle. Näkymä on valonlähdettä vastapäätä. Kirkkaat valkoiset pallukat ovat 120° sivuaurinkoja. Simulaatiot on tehty laatta-asennossa leijailevilla jääkiteillä. Sinijuova syntyy myös pylväsasennossa leijailevista kiteistä, mutta tällöin horisonttirenkaalta puuttuvat 120° sivuauringot. Simulaatio-ohjelma: HaloPoint.
			Liljequist parhelia Liljequistin sivuauringot ovat valkeita, pitkulaisia valoalueita noin 150 asteen keskuskulman päässä Auringosta. Niitä katsoessa Aurinko on siis selän takana. Nämä pitkänomaiset kirkastumat on mahdollista nähdä vain, kun Aurinko on alle 32 asteen korkeudella. Liljequistin sivuaurinko syntyy samoista jääkiteistä kuin 120° sivuaurinko, mutta se on himmeämpi ja huomattavasti harvinaisempi. Ilmiöstä on vain kourallinen havaintoja eikä siitä ole kunnollisia valokuvia Auringon tai Kuun valossa. Sensijaan kirkkaalla lampulla jääsumuun luoduissa halonäytelmissä Liljequistin sivuaurinko on näkynyt selkeästi. Tämän halomuodon luotettava tunnistaminen on varminta jääsumussa. Yläpilvissä esiintyy epätasaisuuksia, jotka helposti synnyttävät Liljequistin sivuauringon kaltaisia kirkastumia horisonttirenkaalle. Göstä Liljequistin havainto hänen mukaansa nimetyistä sivuauringoista Etelämantereella syyskuussa 1951. Liljequistin sivuauringot ovat leveät valokaistaleet keskellä olevan vasta-auringon ja laidoilla olevien 120° sivuaurinkojen välissä. Tässä kirkkaalla lampulla jääsumuun luodussa halonäytelmässä lamppu on sijoitettu horisontin alapuolelle, jolloin halotaivas on kääntynyt ylösalaisiin. Niinpä Liljequistin sivuauringot ja 120° sivuauringot näkyvät lampun tasossa lumenpintaa vasten. Sensijaan horisontin alapuoliset halot - kuten 120° alasivuauringot ja Liljequistin alasivuauringot - ilmenevät horisontin yläpuolella taivasta vasten. Kuva Marko Riikonen. Yllä: Simulaatiot Liljequistin sivuauringoista Auringon korkeudelle 10 ja 30 astetta. Pitkulaiset valoalueet erottuvat sitä selkeämmin horisonttirenkaasta mitä matalammalla Aurinko on.
			Upper suncave Parry arc Yläkovera Parryn kaari on valonlähteen päällä esiintyvä, sen suhteen loivasti kovera, värillinen kaari. Halon esiintyminen liittyy tavallisesti hyvin kehittyneeseen 22° ylläsivuavaan kaareen, mutta varsinkin jääsumussa ylläsivuava voi olla heikosti kehittynyt tai jopa puuttua kokonaan. Yläkoveran Parryn etäisyys valonlähteestä vaihtelee valonlähteen korkeuden mukaan. Yleensä se havaitaan selkeästi erillään 22° sivuavasta kaaresta. Kuitenkin Auringon korkeuksilla noin 40-57 astetta halo on kiinni 22° sivuavassa kaaressa. Tällöinkin yläkoveran Parryn kaaren päät kuitenkin erkanevat 22° sivuavasta kaaresta, mikä tekee mahdolliseksi halon tunnistuksen. Joskus 22° ylläsivuavan päällä oleva yläkoveran Parryn kaaren näköinen halo saattaa olla pyramidikiteistä aiheutuva ylempi 23° parhelia. Se on muodoltaan identtinen Parryn kaaren kanssa, mutta on tavallisesti tätä diffuusimpi. 23° parhelian mahdollisuus on olemassa lähinnä silloin kun halonäytelmässä on muitakin pyramidihaloja. Yläkovera Parry on yleisin neljästä Parryn kaaren osamuodosta ja sen voi löytää taivaalta noin kerran vuodessa-kahdessa. Halo on mahdollista nähdä myös auton kuuraisella tuulilasilla. Yläkovera Parryn kaari (nuoli) jääsumuun syntyneessä Kuun halonäytelmässä. Kuva Mika Aho. Tässä jääsumuhalonäytelmässä Kuu on sen verran korkealla, että yläkovera Parryn kaari on kiinni 22° sivuavassa kaaressa. Sen päiden voi kuitenkin heikosti havaita erkanevan 22° sivuavalta kaarelta. Alakovera Parry erottuu kuvassa lähinnä kirkastumina 22° sivuavalla kaarella Kuusta alaviistoon. Kuva Jukka Ruoskanen. Koska tässä halonäytelmässä on voimakas 24° parhelia, 22° ylläsivuavan kaaren päällä näkyvä kaari saattaa olla pikemminkin ylempi 23° parhelia kuin Parryn kaari. Tätä tulkintaa puoltaa myös kaaren diffuusi olemus. Kuva Juha Tonttila. Yläkovera Parry auton tuulilasin kuurassa. Valonlähteenä on kirkas led-valo. Yksittäisissä kuvissa pintahalot ovat tyypillisesti vain kalpea aavistus siitä mitä visuaalinen vaikutelma oli. Yllä oleva kuva on pinottu noin kymmenestä kuvasta joiden välillä kameraa on liikutettu aavistuksen verran. Näin ilmiö saadaan paremmin vastaamaan intensiteetiltään sitä mitä se paljaalla silmällä katsoen oli. Paras tapa dokumentoida tuulilasin haloja on videokuvaus. Kuva Marko Riikonen. Simulaatiot yläkoverasta Parryn kaaresta neljälle Auringon korkeudelle. Auringon korkeudella 5 astetta yläkovera Parry on hyvin himmeä ja kaukana auringosta. Yli 77 asteen korkeudella yläkoveraa Parrya ei enää esiinny. Vertailukuvioina 22° ja 46° renkaat. Simulaatio-ohjelma: HaloPoint.
			Upper sunvex Parry arc Yläkupera Parryn kaari on V-muotoinen, 22° ylläsivuavan kaaren yläpuolella näkyvä värillinen kaari. Tämä halo syntyy vain matalilla, alle 16 asteen Auringon korkeuksilla. Yläkupera Parry nähdään normaalisti hyvin kehittyneen 22° ylläsivuavan kaaren yhteydessä, mutta varsinkin jääsumussa ylläsivuava voi olla heikko ja jopa puuttua kokonaan. Yläpilvissä tämä Parryn kaaren osamuoto on hyvin harvinainen vierailija. Sen sijaan lumitykkien aikaansaamissa jääsumuissa se saattaa osua kohdalle jopa joka talvi. Yläkupera Parryn kaari (alempi nuoli) esiintyy tässä tyypilliseen tapaan 22° ylläsivuavan kaaren muodostamassa "kuopassa". Näkyvillä on myös yläkovera Parryn kaari (ylempi nuoli). Kuva Heikki Mahlamäki. Mitä matalammalla Aurinko on, sitä alempana 22° ylläsivuavan kaaren kuopassa yläkupera Parry sijaitsee, ja sitä hankalammin se on erotettavissa. Kuva Marita Heikkala. Simulaatiot yläkuperasta Parryn kaaresta kolmelle Auringon korkeudelle. Halo on teoriassa sitä kirkkaampi mitä matalammalla aurinko on. Vertailukuviona 22° rengas. Simulaatio-ohjelma: HaloPoint.
			Lower suncave Parry arc Alakovera Parryn kaari on suurilla valonlähteen korkeuksilla esiintyvä, valonlähteeseen nähden kovera, värillinen kaari. Ilmiö on Suomessa erittäin harvinainen, koska Aurinko ja Kuu viettävät vuoden mittaan varsin vähän aikaa riittävän suurilla korkeuskulmilla sen näkymiseksi. Alakovera Parry on aina nähty 22° sivuavan kaaren seurassa, mutta on mahdollista, että jääsumussa se saattaa joskus esiintyä ilman tätä. Alakovera Parryn kaari on nähtävissä myös auton kuuraisessa tuulilasissa. Sitä voi helposti erehtyä luulemaan 22° renkaaksi. Tuulilasin kuurahalot ovat parhaiten havaittavissa pimeällä kirkkaan taskulampun valossa. Alakovera Parry ei luonnossa ole välttämättä kovinkaan huomiota herättävä ilmiö, sillä aivan suurimpia valonlähteen korkeuksia lukuunottamatta sen kirkkain osa on päällekkäin 22° sivuavan kaaren kanssa. Tässä kuvassa alakoveran Parryn (3) nähdään erkanevan 22° sivuavalta kaarelta (2). Sisin halo on 22° rengas (1). Kuva Taavi Babcock. Jääsumuun syntynyt halonäytelmä alakoveralla Parrylla (ap). Halo on kiinni 22° sivuavassa kaaressa (22° sivk) Kuusta alaviistoon, mutta erkanee siitä suoraan Kuun alapuolella ja lähellä horisonttirengasta. Myös yläkoveran Parryn kaaren 22° sivuavasta erkanevat himmeät päät ovat näkyvillä. Kuva Jari Luomanen. Alakovera Parryn kaari (nuoli) auton kuuraisessa tuulilasissa. Värikäs halo kuvan alaosassa on horisontinympäristönkaari. Havaintotilanteessa hyvin selkeinä näkyneet tuulilasihalot heikkenevät merkittävästi valokuvissa, paras tapa niiden dokumentoimiseksi on videokuvaus. Kuva Marko Riikonen. Simulaatiot alakoverasta Parrysta neljälle Auringon korkeudelle. Teoreettinen valonlähteen korkeuskulman alaraja halon näkymiselle on 27 astetta. Vertailukuvioina simulaatiossa 22° ja 46° renkaat. Simulaatio-ohjelma: HaloPoint.
			Lower sunvex Parry arc Alakupera Parryn kaari on värillinen, valonlähteeseen nähden kupera kaari valonlähteen alapuolella. Se on havaittu aina 22° allasivuavan kaaren yhteydessä. Alakuperaa Parrya on tavattu vain jääsumussa tai yläpilvissä lentokoneesta käsin. Talvisin Suomessa vain Kuu nousee riittävän korkealle alakuperan Parryn näkemiseksi. Ilmiöstä on saatu Suomessa vain muutama havainto. Maiseman yllä leijuu kaksi bumerangin muotoista kaarta Kuun alapuolella. Ylempi on 22° allasivuava kaari ja alempi alakupera Parryn kaari. Koska ylempiä Parryn kaaren osamuotoja on muutamia kertoja nähty ilman 22° sivuavaa kaarta, näin voi joskus käydä myös alakoveran Parryn tapauksessa. Kuva Arto Oksanen. Simulaatiot alakuperasta Parryn kaaresta kuudelle valonlähteen korkeudelle. Horisontin alapuolella ollessaan halo myötäilee 22° allasivuavaa kaarta niin täydellisesti ettei niitä voine erottaa. 50 asteen valonlähteen korkeudella alakupera Parry on jo simulaatioissa hyvin himmeä. Vertailukuvioina 22° rengas. Simulaatio-ohjelma: HaloPoint.
			Upper primary Tape arc Yläprimääri Tapen kaari on valonlähteestä yläviistoon näkyvä kirkastuma, joka tyypillisesti esiintyy 46° ylläsivuavalla kaarella. Parhaimmillaan yläprimäärissä Tapen kaaressa ilmenee väkäsmäistä, simulaatioiden ennustamaa muotoa. Halon kanssa esiintyy normaalisti myös Parryn kaari, sillä molemmat halot syntyvät samassa Parry-asennossa leijailevista jääkiteistä. Parry-kiteitä sisältävien pilvien pienialaisuus voi kuitenkin olla esteenä näiden halojen samanaikaiselle näkymiselle. Yläprimääri Tapen kaari havaitaan pääasiassa lumitykkien synnyttämissä jääsumuissa, yläpilvissä se on huomattavasti harvinaisempi. Aktiivinen harrastaja voi bongata sen laskettelurinteiden jääsumuista ainakin kerran talvessa. Yläprimäärin Tapen kaaren voi nähdä myös auton kuuraisessa tuulilasissa. Parhaiten tällaiset pintahalot saadaan esiin pimeällä käyttämällä valonlähteenä kirkasta taskulamppua. Tapen kaarille on käytetty myös nimeä 46° Parryn kaaret. Yläprimääri Tapen kaari (nuolet) on yleensä melko epämääräinen kirkastuma 46° ylläsivuavalla kaarella, mutta tässä halonäytelmässä siinä erottuu simulaatioiden ennustamaa väkäsmäistä muotoa. Kuva Sauli Koski. Yläpilvissä näkyvän yläprimääriksi Tapen kaareksi sopivan spektrikirkastuman tulkinta ei ole aina suoraviivaista, sillä kyseessä voi olla myös pilvien rajaama 46° ylläsivuavan kaaren pätkä. Jos halonäytelmässä on samoihin aikoihin esiintynyt Parryn kaari, on yläprimäärin Tapen kaaren tulkinta vahvemmalla pohjalla, sillä halot syntyvät samoista Parry-asennossa leijailevista kiteistä. Tässä näkyvillä onkin Parryn yläkupera osamuoto, mutta se ei erotu hyvin infoboxin pienikokoisesta kuvasta. Kuvan kontrastia on vahvistettu runsaasti. Kuva Reima Eresmaa. Yläprimääri Tapen kaari tuulilasin kuurakiteiden halonäytelmässä. Zyk tarkoittaa zeniitinympäristönkaarta. Valona on kirkas led-lamppu. Havaintotilanteessa hyvin selkeät tuulilasihalot heikkenevät merkittävästi valokuvissa, paras tapa niiden dokumentoimiseksi on videokuvaus. Kuva Jari Luomanen. Simulaatiot yläprimäärin Tapen kaaren väkäsistä neljälle Auringon korkeudelle. Vertailukuvioina ovat 46° ylläsivuava kaari ja 22° ja 46° renkaat. Yläprimääri Tapen kaari ja 46° ylläsivuava kaari eivät näy 32 astetta suuremmilla valonlähteen korkeuksilla. Simulaatio-ohjelma: HaloPoint.
			Lower primary Tape arc Alaprimääri Tapen kaari on valonlähteestä loivasti alaviistoon esiintyvä pieni kaari. Se havaitaan lähes poikkeuksetta 46° allasivuavalla kaarella, mutta joskus halo voi esiintyä myös ilman tätä. Horisontin päällä alaprimääri Tapen kaari näkyy, kun valonlähteen korkeuskulma on suurempi kuin 18 astetta. Havainnot alaprimääristä Tapen kaaresta ovat vähäisiä. Sitä on havaittu jääsumussa, yläpilvessä alaprimääriä Tapen kaarta ei ole varmuudella nähty. Tässä halonäytelmässä alaprimääri Tapen kaari (nuoli) on poikkeuksellisen selkeä ja siinä on erotettavissa simulaatioissa näkyvää väkäsmäistä muotoa. Aurinko on 19,5 asteen korkeudella. Kuva Wolfgang Hinz. Simulaatiot alaprimäärin Tapen kaaren väkäsistä kuudelle valonlähteen korkeudelle. Vertailukuvioina on 46° allasivuava kaari sekä 22° ja 46° renkaat. Alaprimäärin Tapen kaaren esiintymisen teoreettinen yläraja tulee vastaan valonlähteen korkeudella 62 astetta. Simulaatio-ohjelma: HaloPoint.
			Upper secondary Tape arc Yläsekundääri Tapen kaari on valonlähteestä loivasti yläviistoon näkyvä pieni, värillinen kaari. Sitä ei ole vielä havaittu. Neljästä Tapen kaaren osamuodosta yläsekundääri on vaikeimmin havaittava, sillä se ilmestyy näkyviin vasta, kun valonlähde on reilusti horisontin alapuolella. Niinpä ainoa mahdollisuus yläsekundäärin Tapen kaaren näkemiseksi on sijoittaa laadukkaassa jääsumussa kirkas kohdevalo riittävän alas horisontin alapuolelle. Viimeistään 10 asteen negatiivisella valonlähteen korkeudella ilmiön pitäisi olla selvästi erotettavissa. Simulaatiot yläsekundäärin Tapen kaaren väkäsistä kahdelle negatiiviselle valonlähteen korkeudelle. Vertailukuviona ovat 46° allasivuava kaari sekä 22° ja 46° renkaat. Ilmiö sivuaa teoriassa 46° allasivuavaa kaarta, joskaan ei välttämättä sen kirkkainta kohtaa. Simulaatio-ohjelma: HaloPoint.
			Lower secondary Tape arc Alasekundääri Tapen kaari on valonlähteestä loivasti alaviistoon esiintyvä pieni, värillinen kaari. Se on haastava havaintokohde, sillä simulaatioiden perusteella halo on riittävän kirkas havaittavaksi ainoastaan horisontin alapuolella ollessaan. Näin ollen alasekundääri Tapen kaari on mahdollista nähdä joko jääsumussa tai lentokoneesta. Alasekundäärin Tapen kaaren havaitsemista mutkistaa myös se, että halo esiintyy lähellä alaprimääriä Tapen kaarta ja on itse asiassa sen kanssa päällekkäin noin 10 asteen valonlähteen korkeuden tuntumassa. Kirkkaalla kohdevalolla luotu halonäytelmä, jossa alasekundäärin Tapen kaaren kirkastumat (alemmat nuolet) näkyvät heikosti maata vasten. Oikealla ylhäällä on puolestaan yläprimääri Tapen kaari (ylempi nuoli). Tapen kaarten kanssa tyypillisesti esiintyvä 46° ylläsivuava kaari puuttuu tästä halonäytelmästä. Kuva Marko Riikonen. Simulaatiot alasekundäärin Tapen kaaren väkäsistä kolmelle valonlähteen korkeudelle. Vertailukuvioina ovat 46° ylläsivuava kaari 22° ja 46° renkaat. Alasekundääri Tapen kaari sivuaa teoriassa 46° ylläsivuavaa kaarta, joskaan ei välttämättä sen kirkkainta kohtaa. Simulaatio-ohjelma: HaloPoint.
			Upper Lowitz arc Ylempi Lowitzin kaari on värillinen, kirkkaudeltaan vaatimaton kaari jonka näkyminen liitty Parryn kaareen tai kirkkaaseen sivuaurinkoon. Nämä kaksi ylemmän Lowitzin kaaren esiintymismuotoa syntyvät liiketilaltaan eri tavalla rajoittuneista kiteistä. Parryn kaareen liittyvä ylempi Lowitz muodostuu niin sanotussa Parry-Lowitz -asennossa leijailevista kiteistä, sivuaurinkoon liittyvä laatta-Lowitz -asennossa leijailevista kiteistä. Valokuvissa hyvin erottuvien, kiistattoman selvien Lowitzin kaarten näytelmät ovat harvinaisia ilmestyksiä. Sellaisen voi havaitsija odottaa näkevänsä kerran-pari vuosikymmenessä. Valokuva poikkeuksellisen hyvin kehittyneistä Lowitzin kaarista sivuaurinkojen seurassa. Kaikki kolme Lowitzin kaaren osamuotoa - ylempi (1), alempi (2) ja rengasmainen (3) - ovat näkyvillä. 22° rengas puuttuu sivuauringon tasosta, mikä edesauttaa ylemmän ja alemman osamuodon erottumista. Tämä 31. elokuuta 1994 entisen Oulun läänin alueella esiintynyt halonäytelmä päätti epäilyt Lowitzin kaarten olemassaolosta. Kuva Petri Hakkarainen. Yllä valokuva halonäytelmästä jossa Lowitzin kaari näkyy Parryn kaaren yhteydessä. Kuva on keskiarvopino useasta muutaman minuutin aikana oletusta valokuvasta. Alla on simulaatio halonäytelmästä. Kuva Jukka Ruoskanen. Simulaatio-ohjelma: HaloPoint. Tässä halonäytelmässä on mahdollisesti ylempi ja alempi Lowitzin kaari (nuolet). Tällaisia hankalasti tulkittavia tapauksia tulee juuri kuvan kaltaisissa tilanteissa, joissa valonlähde on matalalla ja sivuaurinko lähellä 22° rengasta. Kuva Jaakko Kuivanen. Simulaatiot ylemmästä Lowitzin kaaresta kuudelle valonlähteen korkeudelle. Vertailukuviona sivuaurinko ja 22° rengas. Ylempi Lowitzin kaari ei useinkaan esiinny näin täydellisenä, vaan siitä nähdään pikemminkin joko sivuaurinkojen tai Parryn kaaren läheisyydessä esiintyvä osa. Nämä syntyvät vastaavasti niin sanotussa laatta-Lowitz ja Parry-Lowitz-asenossa leijailevista jääkiteistä. Matalalla Auringolla halo voi aiheuttaa sekaannusta Schulthessin kaarten kanssa, mutta havaintojen perustella liki kaikki matalalla Auringolla sivuaurinkojen yläpuolella näkyvät kaaret ovat Schulthessin kaaria.
			Lower Lowitz arc Alempi Lowitzin kaari on värillinen, himmeä halo joka voi näkyä kirkkaan sivuauringon yhteydessä. Se erkanee 22° renkaalta himmeänä kaarena yläviistoon kohti sivuaurinkoja. Valokuvissa hyvin erottuvien, kiistattoman selvien Lowitzin kaarten näytelmät ovat harvinaisia ilmestyksiä. Sellaisen voi havaitsija odottaa näkevänsä pari kertaa vuosikymmenessä. Valokuva poikkeuksellisen hyvin kehittyneistä Lowitzin kaarista. Kaikki kolme Lowitzin kaarten osamuotoa - ylempi (1), alempi (2) ja rengasmainen (3) - ovat näkyvillä. Kuva Petri Hakkarainen. Tässä halonäytelmässä saattaa olla näkyvillä Lowitzin kaarten ylempi ja alempi osamuoto (nuolet). Tällaisia hankalasti tulkittavia tapauksia tulee juuri kuvan kaltaisissa tilanteissa, joissa valonlähde on matalalla ja sivuaurinko lähellä 22° rengasta. Kuva Jaakko Kuivanen. Simulaatiot alemmasta Lowitzin kaaresta kuudelle valonlähteen korkeudelle. Vertailukuvioina sivuauringot sekä 22° rengas. Alempi Lowitzin kaari on teoriassa kirkkaimmillaan 22° rengasta sivuavassa kohdassa. Hyvin korkealla valonlähteellä se on muodoltaan identtinen alakoveran Parryn kaaren kanssa. Simulaatio-ohjelma: HaloPoint.
			Circular Lowitz arc Rengasmainen Lowitzin kaari on värillinen kaari joka jatkuu sivuauringoista ylös- ja alaspäin. Se on kolmesta Lowitzin kaaren osamuodosta helpoiten tunnistettavissa, sillä matalia auringon korkeuksia lukuunottamatta se on irrallaan 22° renkaasta. Rengasmainen Lowitz on näkyessään liittynyt aina kirkkaisiin sivuaurinkoihin, ja sitä on raportoitu niin muiden Lowitzin kaarten kanssa kuin ilman niitä (22 rengas voi häiritä ylemmän ja alemman komponentin tunnistamista). Valokuvissa hyvin erottuvien, kiistattoman selvien Lowitzin kaarten näytelmät ovat harvinaisia ilmestyksiä. Sellaisen voi havaitsija odottaa näkevänsä pari kertaa vuosikymmenessä. Halonäytelmä, jossa on kaksi Lowitzin kaarten osamuotoa. Rengasmainen Lowitz (oikeanpuoleinen nuoli) nousee sivuauringosta loivasti kaartuen ylöspäin. Ylempi Lowitzin kaari (vasemmanpuoleinen nuoli) on tyypillisen hämäävästi 22° renkaan kaltainen ja tässä onkin mukana 22 rengasta, sillä kaarenpätkän ylin osa ei voi enää selittyä Lowitzin kaarella. Kuva Jari Luomanen. Simulaatiot rengasmaisesta Lowitzin kaaresta neljälle valonlähteen korkeudelle. Vertailukuviona sivuaurinko ja 22° rengas. Halo on voimakkaimmillaan matalalla auringolla, mutta tällöin sen tunnistamista haittaa sen päällekkäisyys 22° renkaan kanssa. Simulaatiot esittävät ilmiön täydellisenä, mutta käytännössä rengasmaisesta Lowitzin kaaresta nähdään tyypillisesti vain pätkiä sivuaurinkojen kohdalla. Täydellisenä halo sivuaisi ylä- ja alakuperaa Parryn kaarta, mikäli nekin näkyisivät samanaikaisesti taivaalla. Simulaatio-ohjelma: HaloPoint.
			Vertical 46° contact arc [Gallé] Vertikaali 46° kontaktikaari on yksi 46° kontaktikaarten eli Gallén kaarten kolmesta osamuodosta. Vertikaali 46° kontaktikaari näkyy kahtena kaarena, joista toinen on suoraan valonlähteen ylä- ja toinen alapuolella. Suomessa näistä havaittavissa on lähinnä ylempi kaari. Alempi osa näkyy horisontin päällä vasta, kun valonlähde on korkeammalla kuin 46 astetta. Hyvin suurilla valonlähteen korkeuksilla kaaret yhdistyvät muodostaen laajan valonlähdettä ympäröivän halon. Nimensä perusteella 46° kontaktikaaret koskettavat teoriassa 46° rengasta. Tämä päteekin vertikaalille osamuodolle ja suuria auringon korkeuksia lukuunottamatta myös ilmiön kahdelle muulle osamuodolle. 46° rengas ei kuitenkaan ole havaitsijan toivoma seuralainen 46° kontaktikaarelle, sillä useilla valonlähteen korkeuksilla nämä halot myötäilevät toisiaan, mikä voi tehdä kontaktikaaren tunnistamisen mahdottomaksi. Suurin piirtein valonlähteen korkeuskulmilla 16-28 astetta vertikaalin kontaktikaaren erottamista haittaavat myös zeniitinympäristön kaari ja 46° ylläsivuava kaari, jotka ovat sen kanssa tuolloin päällekkäin. Parhaat mahdollisuudet 46° kontaktikaaren vertikaalin osamuodon havaitsemiselle on matalalla auringolla, jolloin kohde ei ole päällekkäin kahden edellä mainitun halon kanssa ja myös sen kaareutuminen poikkeaa selvimmin 46° renkaasta. Saalistettaessa 46° kontaktikaarta jääsumussa kirkkaalla kohdelampulla, lamppu kannattaa sijoittaa mahdollisuuksien mukaan horisontin alapuolelle. Vertikaalin kontaktikaaren erottuvuus on parhaimmillaan noin 20-30 asteen negatiivisilla valonlähteen korkeuksilla. 46° kontaktikaaret, joita myös Gallén kaariksi kutsutaan, ovat erittäin harvoin nähtyjä haloilmiöitä. Haloa on nähty niin jääsumussa kuin yläpilvessä. Yläpilvien epätasaisuudet saattavat hukuttaa halon muodon, jolloin se tulee tulkituksi 46° renkaan pätkänä. Koska 46° kontaktikaaret syntyvät Lowitz-asennossa leijailevissa jääkiteissä, niiden seurana pitäisi esiintyä samasta asennosta syntyvät Lowitzin tai Schulthessin kaaret - edellyttäen tietenkin että Lowitz-kiteet kattavat myös näiden halojen esiintymisalueet. Toistaiseksi selkein dokumentti 46° kontaktikaarista on tämä lokakuun lopussa 2006 Muoniossa valokuvattu jääsumuhalonäytelmä. Näkyvillä on sekä ilmiön vertikaali (1) että ylälateraali (2) osamuoto. Kuva Päivi Linnansaari. 46° kontaktikaaren kaikki kolme osamuotoa (vasemmalla) sekä pelkkä vertikaali osamuoto (oikealla) simuloituna kuudelle valonlähteen korkeudelle. Apukuviona 46° rengas. Simulaatiot on tehty kaikki asennot ottavalla Lowitz-asentoisella kiteellä. Koska todellisuudessa Lowitz-asento on yleensä rajoittunut, ei vasemman sarakkeen täydellinen tilanne välttämättä toteudu. Horisontin alle sijoitetun lampun näkymä saadaan kääntämällä simulaatiot ylösalaisin. Simulaatio-ohjelma: HaloPoint.
			Infralateral 46° contact arc [Gallé] Ylälateraali 46° kontaktikaari on yksi 46° kontaktikaarten eli Gallén kaarten kolmesta osamuodosta. Ylälateraali kontaktikaari on helpoiten havaittavissa matalalla valonlähteen korkeudella. Valonlähteen noustessa yli 50 asteen korkeudelle se heikkenee nopeasti ja katoaa pois. Ennen katoamistaan ylälateraali osamuoto myös etääntyy valonlähteestä, joten se ei nimestään huolimatta ole aina aidosti kontaktissa 46° renkaaseen. Halon nimen alkuosa tulee horisontin päällä näkyvien osien sijainnista - ne ovat kaikilla positiivisilla valonlähteen korkeuksilla alalateraalia kontaktikaarta ylempänä. Useat tekijät hankaloittavat ylälateraalin kontaktikaaren havaitsemista. Ensinnäkään 46° rengas ei ole sille havaitsijan kannalta toivottavaa seuraa, sillä rengas häiritsee pahasti sitä myötäilevien kaarten erottumista. Myös 46° ylläsivuava kaari ja zeniitinympäristönkaari vaikeuttavat ylälateraalin kontaktikaaren tunnistamista silloin, kun Auringon korkeuskulma on suurinpiirtein 16-28 asteen välillä. Parhaat mahdollisuudet ylälateraalin 46° kontaktikaaren havaitsemiselle on juuri matalalla Auringolla, sillä tällöin se ei ole päällekkäin kahden edellä mainitun halon kanssa ja myös sen kaareutuminen poikkeaa selvimmin 46° renkaasta. 46° kontaktikaaret, joita myös Gallén kaariksi kutsutaan, ovat erittäin harvoin nähtyjä haloilmiöitä. Niistä tunnetaan muutama enemmän tai vähemmän selväpiirteinen valokuvattu tapaus. 46° kontaktikaarta on nähty niin jääsumussa kuin yläpilvessä. Kidepilven epätaisaisuudet saattavat hukuttaa halon muodon, jolloin se tulee tulkituksi 46° renkaan pätkänä. Koska 46° kontaktikaaret syntyvät Lowitz-asennossa leijailevissa jääkiteissä, niiden seurana pitäisi esiintyä samasta asennosta syntyvät Lowitzin tai Schulthessin kaaret - edellyttäen tietenkin että Lowitz-kiteet kattavat myös näiden halojen esiintymisalueet. Toistaiseksi selkein dokumentti 46° kontaktikaarista on tämä lokakuun lopussa 2006 Muoniossa valokuvattu jääsumuhalonäytelmä. Näkyvillä on sekä ilmiön vertikaali (1) että ylälateraali (2) osamuoto. Kuva Päivi Linnansaari. Tässä halonäytelmässä jääsumu oli hiukan epätasaista, mutta zeniitinympäristön kaaren alapuolella näkyvät värilliset valoalueet (nuolet) lienevät kuitenkin ylälateraaleja 46° kontaktikaaria. Tästä kielii varsinkin se, että oikeanpuoleinen kaari vaikuttaisi jatkuvan kiinni zeniitinympäristönkaareen. Ylälateraalien kontaktikaarten välissä on heikompi värialue, joka voi olla vertikaali 46° kontaktikaari. Ylälateraali osamuoto on vertikaalia osamuotoa kirkkaampi silloin kun ilmiöt aiheuttavien jääkiteiden muoto poikkeaa tietyllä tapaa säännöllisestä kuusikulmiosta. Kuva Anna Kuusi-Naumanen. Halonäytelmä mahdollisilla ylälateraalilla ja vertikaalilla 46° kontaktikaarilla. Ilmiöiden pinkki väritys antaa epäillä että kyse olisi pikemminkin jpg-kuvan pakkausartefaktaktasta, mutta sitten taas värialueiden sijainti ja muoto täsmää turhan hyvin simuloidun 46° kontaktikaaren kanssa. Kuvan kontrastia on vahvistettu runsaasti. Kuva Sirkka Virtanen. 46° kontaktikaaren kaikki kolme osamuotoa (vasemmalla) sekä pelkästään ylälateraali osamuoto (oikealla) simuloituna kuudelle valonlähteen korkeudelle. Apukuviona 46° rengas. Simulaatiot on tehty kaikki asennot läpikäyvällä Lowitz-asentoisella kiteellä. Koska todellisuudessa Lowitz-asento on yleensä rajoittunut, ei vasemman sarakkeen täydellinen tilanne välttämättä toteudu. Horisontin alle sijoitetun lampun näkymä saadaan kääntämällä simulaatiot ylösalaisin. Simulaatio-ohjelma: HaloPoint.
			Sublateral 46° contact arcs [Gallé] Alalateraali 46° kontaktikaari on yksi 46° kontaktikaarten eli Gallén kaarten osamuoto. Alalateraalin kontaktikaaren horisontin päällä oleva osa sijaitsee matalalla valonlähteen korkeudella noin klo 10 ja 2 suunnalla. Valonlähteen noustessa kaaret laskeutuvat vähitellen alemmas auringon sivuille. Halon nimen alkuosa tulee horisontin päällisten osien sijainnista - ne ovat kaikilla positiivisilla valonähteen korkeuksilla ylälateraalia kontaktikaarta alempana. Muiden 46° kontaktikaaren osamuotojen lailla myös tämän kaaren havaitsemista voi haitata 46° rengas. Myös 46° ylläsivuava kaari voi vaikeuttaa alalateraalin osamuodon erottumista valonlähteen ollessa alle 20 asteen korkeuksilla. Alalateraali 46° kontaktikaari syntyy parhaiten niin sanotussa Parry-Lowitz-asennossa leijailevissa jääkiteissä. Lowitzin kaarten osalta tämä jääkiteen asento tuottaa valonlähteen päällä näkyvän osan ylempää Lowitzin kaarta joka sivuaa yläkoveraa Parryn kaarta. 46° kontaktikaaren alalateraali osamuoto on havaittu kerran yläpilvessä. Alalateraali 46° kontaktikaari (nuoli) näkyy hyvin värivähennys-käsitellyssä kuvassa. Kuva Thomas Klein. 46° kontaktikaaren kaikki kolme osamuotoa (vasemmalla) sekä pelkästään alalateraali osamuoto (oikealla) simuloituna kuudelle valonlähteen korkeudelle. Apukuviona 46° rengas. Simulaatiot on tehty kaikki asennot ottavalla Lowitz-asentoisella kiteellä. Koska todellisuudessa Lowitz-asento on yleensä rajoittunut, ei vasemman sarakkeen täydellinen tilanne välttämättä toteudu. Horisontin alle sijoitetun lampun näkymä saadaan kääntämällä simulaatiot ylösalaisin. Simulaatio-ohjelma: HaloPoint.
			120° arc 120 kaari on hyvin harvinainen rengasmaisesti alavasta-aurinkopistettä 120 asteen etäisyydellä saartava halo. Se syntyy Lowitz-asennossa leijailevissa jääkiteissä. 120 kaari (nuoli) jääsumuhalonäytelmässä Rovaniemellä maaliskuussa 2017. Auringon korkeus 5,4 astetta. Kuva Marko Riikonen KUVA Simulaatiot 120 kaaresta kuudelle auringonkorkeudelle. Halo on merkitty vasemmalle osoittavilla nuolilla. Oikealle osoittava nuoli merkkaa niinikään Lowitz-asentoisista kiteistä syntyvää huomattavasti himmeämpää kaarta, joka leikkaa 120 sivuauringon. Siitä ei ole varmoja havaintoja. Simulaatio-ohjelma HaloPoint
			Upper alternate Lowitz arc [Nurminen] Ylempi Nurmisen kaari / ylempi vaihtoehtoinen Lowitzin kaari on yksi kolmesta kaaresta jotka syntyvät vaihtoehtoisessa Lowitz-asennossa (englanniksi alternate Lowitz) leijailevissa kiteissä. Tässä akseli jonka suhteen kide heilahtelee on siirtynyt 90 astetta tavalliseen Lowitz-asentoon nähden. Sivuauringon yhteydessä näkyvien kaarten tunnistamisessa on hyvä olla tarkkana, sillä joskus Lowitzin kaarelta näyttävä halo saattaa tarkemmin katsottaessa osoittautua vaihtoehtoiseksi Lowitzin kaareksi. Raisiossa kesällä 2019 kuvattu halonäytelmä josta ensimmäistä kertaa tunnistettiin Nurmisen kaaret. Siniset nuolet merkkaavat ylempää Nurmisen kaarta, punainen alempaa. Kuvassa on myös normaali ylempi Lowizin kaari. Auringon korkeus 40 astetta. Kuva Lasse Nurminen, simulaatio Ji Yun, simulaatio-ohjelma HaloPoint Simulaatiot Lowitzin kaarista (purppura) ja Nurmisen kaarista (keltavihreä) kuudelle eri auringonkorkeudelle. Kiteen annettu ottaa kaikki asennot Lowitz-akselin suhteen. Simulaatio käy kaarten muotojen vertailuun, intensiteetit riippuvat kulloisenkin näytelmän kiteen asento- ja muotoparametreistä. Simulaatio-ohjelma HaloPoint
			Lower alternate Lowitz arc [Nurminen] Alempi Nurmisen kaari / alempi vaihtoehtoinen Lowitzin kaari on yksi kolmesta kaaresta jotka syntyvät vaihtoehtoisessa Lowitz-asennossa (englanniksi alternate Lowitz) leijailevissa kiteissä. Tässä akseli jonka suhteen kide heilahtelee on siirtynyt 90 astetta tavalliseen Lowitz-asentoon nähden. Sivuauringon yhteydessä näkyvien kaarten tunnistamisessa on hyvä olla tarkkana, sillä joskus Lowitzin kaarelta näyttävä halo saattaa tarkemmin katsottaessa osoittautua vaihtoehtoiseksi Lowitzin kaareksi. Raisiossa kesällä 2019 kuvattu halonäytelmä josta ensimmäistä kertaa tunnistettiin Nurmisen kaaret. Siniset nuolet merkkaavat ylempää Nurmisen kaarta, punainen alempaa. Kuvassa on myös normaali ylempi Lowizin kaari. Auringon korkeus 40 astetta. Kuva Lasse Nurminen, simulaatio Ji Yun, simulaatio-ohjelma HaloPoint Simulaatiot Lowitzin kaarista (purppura) ja Nurmisen kaarista (keltavihreä) kuudelle eri auringonkorkeudelle. Kiteen annettu ottaa kaikki asennot Lowitz-akselin suhteen. Simulaatio käy kaarten muotojen vertailuun, intensiteetit riippuvat kulloisenkin näytelmän kiteen asento- ja muotoparametreistä. Simulaatio-ohjelma HaloPoint
			9° halo [Van Buijsen] 9° rengas eli Van Buijsenin halo on toiseksi pienin aurinkoa ympäröivä rengasmainen halo. Se syntyy pyramidikiteistä ja on yleisimmin havaittu kuudesta pyramidirenkaasta. Toisin kuin muut pyramidihalot, joita nähdään lähinnä pelkästään vuoden kesäisellä puoliskolla, 9° rengasta havaitaan kautta vuoden. Talvella siitä saadaan havaintoja Kuun ympäriltä. Tyypillisessä halonäytelmässä, varsinkin talvella, 9° rengas esiintyy pelkän 22° renkaan kanssa. Se on myös monimuotoisten pyramidihalonäytelmien peruskalustoa kesäkaudella. Van Buijsenin halon näkyessä 22° rengas on usein tavallista leveämpi. Tämä lienee merkki kahden muun pyramidirenkaan, 23° ja 24° renkaiden yhteensulautumisesta 22° renkaan kanssa. Toisaalta leveän renkaan saavat aikaan myös pienet kiteet ja siksi 22° renkaan paksuus ei ole tae 9° renkaan esiintymiselle. Tyypillinen 9° rengas ei ole erityisen silmiinpistävä ja se huomataan monesti vasta valokuvista. Toisinaan halon näkymista heikentää auringon läheisyydessä esiintyvä voimakas taustahehku. Päivätaivaalla kupera peili on suureksi avuksi 9° renkaan visuaalisessa havaitsemissa. Ahkera halotaivaan tarkkailija saa Van Buijsenin halon saaliikseen useita kertoja vuodessa. Kaikkia kuutta pyramidirengasta on havaittu myös lumen pinnalla. Vain 9° ja 24° renkaat on lumella nähty paljain silmin, muut on saatu esille ottamalla halonäytelmästä useita valokuvia, jotka on pinottu yhdeksi keskiarvokuvaksi. Parhaat mahdollisuudet pyramidikiteisiin lumen pinnalla on vesisumuisen pakkaskelin jäljiltä. Van Buijsenin halo (nuoli) kuun ympärillä seuranaan pelkää 22° rengas. Kuva Jaakko Kuivanen. 9° rengas monimuotoisessa halonäytelmässä. Merkinnät r ja p tarkoittavat rengasta ja parheliaa. Kuva Jukka Ruoskanen. 9° rengas lumen pinnan jääkiteissä. Näkyvillä olivat myös 22° ja 24° renkaat, mutta tässä kuvassa ne ovat rajautuneet lähes kokonaan pois. Kuva Markku Kauppinen.
			18° halo [Rankin] 18° rengas eli Rankinin halo on yksi kuudesta rengasmaisesta halosta, jotka syntyvät pyramidikiteistä. Tyypillisesti 18° rengas on kirkkaampi Auringon sivuilla ja voi puuttua kokonaan Auringon ylä- ja alapuolelta. Jos renkaassa on selkeät kirkastumat Auringon tasossa, nämä ovat 18° parhelioita. Rankinin halon voi odottaa näkevänsä taivaalla noin kolme kertaa vuodessa. Tätä, niin kuin muitakin pyramidihaloja 9° rengasta lukuunottamatta, nähdään Suomen taivaalla lähes yksinomaan vuoden kesäisellä puoliskolla. Jääsumussa pyramidihaloja tavataan Suomessa hyvin harvoin. Suurin syy tähän lienee pyramidikiteiden synnylle riittävän matalien, mieluusti alle -30° C lämpötilojen niukkuus maassamme. Lohtua kuitenkin tarjoaa se, että kaikki kuusi pyramidirengasta on mahdollista löytää talvisin lumen pinnalta. Tosin suoraan on tähän mennessä lumella nähty vain 9° ja 24° renkaita, muut halot on saatu esille ottamalla halonäytelmästä useita valokuvia, jotka on sitten pinottu yhdeksi keskiarvokuvaksi. Parhaat mahdollisuudet pyramidikiteisiin lumen pinnalla on vesisumuisen pakkaskelin jäljiltä. Hyvä seikka on, ettei lämpötilojen tarvitse olla tällöin läheskään niin alhaisia kuin mitä pyramidikiteiselle jääsumulle vaaditaan. Pyramidihalonäytelmä, jossa on mukana 18° rengas (nuoli). Kirkas kaari auringon päällä on ylempi 23° parhelia. Kuva Jari Luomanen. Pyramidihalonäytelmä 18° renkaalla. Kuva Mika Aho. Keskiarvopino halonäytelmästä lumen pinnalla paljastaa useita pyramidirenkaita, joiden joukossa on myös 18° rengas.Kuva on pinottu 379 yksittäisestä kuvasta. Kuva Marko Riikonen.
			20° halo [Burney] 20° rengas eli Burneyn halo on yksi kuudesta halorenkaasta, jotka syntyvät pyramidikiteistä. Se nähdään tavallisesti 18° renkaan yhteydessä, mutta on tätä harvinaisempi. Hyvin harvoin 20° rengas esiintyy ilman 18° rengasta. Paljain silmin katsoessa Burneyn halo ei välttämättä erotu 18° renkaan ulkopuolelta, mutta kuperan peilin kautta havaittuna ilmiö tulee helpommin esiin. Se mikä paljain silmin näytti yhdeltä renkaalta, jakautuukin kahdeksi renkaaksi, joiden välissä on kapea kaistale tummempaa taustataivasta. 20° renkaan voi nähdä keskimäärin kerran vuodessa. Kameran avulla sen saa saaliiksi usemmastakin pyramidihalojen näytelmästä, varsinkin jos ottaa runsaasti peräkkäin kuvia jalustalta ja pinoaa ne keskiarvokuvaksi. Burneyn haloa, niin kuin muitakin pyramidihaloja 9° rengasta lukuunottamatta, nähdään Suomen taivaalla lähes yksinomaan vuoden kesäisellä puoliskolla. Pyramidihaloja tavataan selvästi harvemmin kotimaan talven jääsumussa. Suurin syy tähän lienee pyramidikiteiden synnylle riittävän matalien, mieluusti alle -30° C lämpötilojen vähäisyys maassamme. Toisaalta kaikki kuusi pyramidirengasta on mahdollista löytää talvisin lumen pinnalta. Tähän mennessä lumella on paljain silmin nähty vain 9° ja 24° renkaita, mutta muut renkaat on saatu esille kuvia pinoamalla. Parhaat mahdollisuudet pyramidikiteisiin lumen pinnalla on vesisumuisen pakkaskelin jäljiltä. Hyvä puoli on, ettei lämpötilojen tarvitse olla läheskään niin alhaisia, kuin mitä pyramidikiteiselle jääsumulle vaaditaan. Pyramidihalonäytelmä 20° renkaalla. Kuva Mika Aho. Pyramidihalonäytelmä jossa on muun muassa 20° rengas (ulompi nuoli) ja 18° rengas (sisempi nuoli). Kuva Jari Luomanen. Keskiarvopino halonäytelmästä lumen pinnalla paljastaa useita pyramidirenkaita, joiden joukossa on myös 20° rengas.Kuva on pinottu 379 yksittäisestä kuvasta. Kuva Marko Riikonen.
			23° halo [Barkow] 23° rengas eli Barkowin halo on yksi kuudesta halorenkaasta, jotka syntyvät pyramidikiteistä. 23° renkaan tunnistamista hankaloittaa 22° renkaan läheisyys. Ne ovat vain yhden asteen päässä toisistaan, minkä vuoksi ne samaan aikaan esiintyessään lähes aina sulautuvat yhteen. Lisäksi halonäytelmässä voi olla vielä 24° rengas, jolloin kaikki kolme rengasta muodostavat yhden paksun renkaan. Toisinaan Barkowin halo kuitenkin esiintyy ilman 22° rengasta. Halonäytelmän koostumuksesta on jossain määrin mahdollista tehdä päätelmiä siitä, onko pyramidihalonäytelmässä 22° rengas vai ei. Jos muut halot ovat 18°, 20° ja 35° renkaita, tällöin ei 22° rengasta halonäytelmässä välttämättä ole, sillä edellä mainitut renkaat synnyttävässä pyramidijääkiteessä ei tarvitse olla pintoja 22° renkaan valonreitin toteutumiselle. 22° renkaalta näyttävä halo on silloin todennäköisimmin 23° rengas. Jos taas pyramidihalonäytelmässä on 9° rengas, tällöin myös 22° rengas on todennäköisesti taivaalla, sillä 9° renkaan muodostus vaatii osin samoja jääkiteen pintoja, joista 22° rengas syntyy. Aivan kaikissa tapauksissa näin ei kuitenkaan ole. Jos 22° renkaan valonreitin vaatima kidepinta pyramidikiteessä on kovin kapea, ei 22° rengasta välttämättä näy. On myös muistettava, että jääkidepilvessä voi esiintyä tavallisia prismaattisia kiteitä pyramidikiteiden lisäksi (yläpilvissä nämä voivat olla myös eri kerroksissa), jolloin 22° rengas syntyy halonäytelmässä pyramidirenkaista riippumatta. Täyden varmuuden saaminen 22° vs. 23° renkaan tunnistusongelmassa vaatii halon säteen mittausta. Mittaus voidaan tehdä havaintotilanteessa jonkinlaisella mittatikulla tai jälkeenpäin luotettavammin valokuvasta. Kovin himmeät halot eivät kuitenkaan ole mittaukseen otollisia. Tapauksia, joissa Barkowin halo esiintyy ilman 22° rengasta osunee yhden aktiivihavaitsijan kohdalle viitisen kertaa vuodessa. Useimmiten 23° rengas näyttäytyy yksinäisen 23° parhelian kanssa. Rengas on himmeä ja saattaa esiintyä vain lyhyinä segmentteinä 23° parhelian juuressa. Barkowin haloa, niin kuin muitakin pyramidihaloja 9° rengasta lukuunottamatta, nähdään Suomen taivaalla lähes yksinomaan vuoden kesäisellä puoliskolla. Huomattavasti harvemmin pyramidihaloja tavataan Suomessa jääsumussa. Suurin syy tähän lienee pyramidikiteiden synnylle riittävän matalien, mieluusti alle -30° C lämpötilojen vähäisyys maassamme. Lohtua kuitenkin tarjoaa se, että kaikki kuusi pyramidirengasta on mahdollista löytää talvisin lumen pinnalta. Tosin suoraan on tähän mennessä lumella nähty vain 9° ja 24° renkaita. Muut pyramidirenkaat on saatu esille ottamalla halonäytelmästä useita valokuvia, jotka on sitten pinottu yhdeksi keskiarvokuvaksi. Parhaat mahdollisuudet pyramidikiteisiin lumen pinnalla on vesisumuisen pakkaskelin jäljiltä. Lämpötilojen ei tarvitse olla läheskään niin alhaisia kuin mitä pyramidikiteiselle jääsumulle vaaditaan. Pyramidihalojen näytelmä, jossa ulompi nuolen osoittama halo on todennäköisesti 23° rengas. Sisempänä auringon sivuilla näkyy 18° parheliat ja niistä jatkeina himmeästi 18° rengasta. Kirkkain halo auringon päällä on 23° parhelia. 22° rengasta halonäytelmässä ei luultavimmin ole, mutta tämä pitäisi vielä varmistaa mittauksella, mikä kuitenkin saattaa olla hankalaa renkaan himmeyden vuoksi. Ylempi kuva on yksittäinen kuva, alempi on pino neljästä kuvasta 76 sekunnin ajalta. Yksittäisessä kuvassa 23° rengas näkyy heikommin. Kuva Marko Riikonen. Normaalisti 22° ja 23° renkaat sulautuvat yhteen, mutta tässä poikkeuksellisen laadukkaassa halonäytelmässä ne erottuvat toisistaan. Kuva Mika Aho. Keskiarvopino halonäytelmästä lumen pinnalla paljastaa useita pyramidirenkaita. 22°, 23° ja 24° renkaat erottuvat toisistaan. Kuva on pinottu 379 yksittäisestä kuvasta. Kuva Marko Riikonen.
			24° halo [Dutheil] 24° rengas eli Dutheilin halo on yksi kuudesta halorenkaasta, jotka syntyvät pyramidikiteistä. Se havaitaan aina yhdessä 22° renkaan kanssa. Dutheilin halon suoran havaitsemisen voi estää 23° rengas siten, että halot sulautuvat yhdeksi paksuksi renkaaksi. 24° renkaan kanssa pitäisi teoriassa olla nähtävillä myös 9° rengas, sillä halot aiheuttavat valonreitit pyramidijääkiteessä ovat samankaltaisia. Näin yleensä onkin, mutta joskus 9° rengas puuttuu tai se on hyvin heikko. Eritoten Auringon ollessa matalalla saattaa yläpilvien epätasaisuus häivyttää pienen Van Buijsenin renkaan olemattomiin. Dutheilin halo on varsin harvinainen - se on mahdollista nähdä taivaalla keskimäärin kolme kertaa vuosikymmenessä. Valokuvauksen pinoamistekniikalla ilmiön saa useammin esiin. Pyramidihalonäytelmästä kannattaa ottaa jalustalta useita kuvia, jotka pinotaan tietokoneella yhdeksi keskiarvokuvaksi. Hyvin harvoin pyramidihaloja tavataan Suomessa jääsumussa. Suurin syy tähän lienee pyramidikiteiden synnylle riittävän matalien, mieluusti alle -30° C lämpötilojen vähäinen esiintyminen maassamme. Toisaalta kaikki kuusi pyramidirengasta on mahdollista löytää talvisin lumen pinnalta. Ne tosin yleensä saadaan esille vasta valokuvista käyttämällä pinoamismenetelmää, mutta hienoimmissa näytelmissä Dutheilin halo on ollut nähtävissä paljain silmin hangella. Parhaat mahdollisuudet pyramidikiteisiin lumen pinnalla on vesisumuisen pakkaskelin jäljiltä. Lämpötilojen ei tällöin tarvitse olla läheskään niin alhaisia kuin mitä pyramidikiteiselle jääsumulle vaaditaan. Halonäytelmä useilla pyramidirenkailla. 24° renkaassa on vasemmalla puolella kirkastuma, joka lienee 24° ylempi parhelia. Kuva on keskiarvopino useasta yksittäisestä kuvasta. Kuva Marko Riikonen. 22° ja 24° renkaat lumen pinnalla. Kuva Toni Kiiskinen. Yllä keskiarvopino 118 lumenpintahalonäytelmän kuvasta, alla yksittäinen kuva. Yksittäisessä kuvassa voi aavistella 24° rengasta ja visuaalisesti vaikutelma oli samanlainen. Kuitenkin vasta pinossa ilmiö näkyy kunnolla. Pinossa ilmenee myös 9° rengas, jonka näkemisestä ei ollut toivoa paljain silmin. Taivaalla oli haloja yläpilvessä. Kuvat Marko Riikonen.
			35° halo [Féuillee] 35° rengas eli Féuilleen halo yksi kuudesta halorenkaasta, jotka syntyvät pyramidikiteistä. Halo on yleensä siinä määrin himmeä, että sen huomaaminen vaatii kuperan peilin kautta katsomista. Valokuvia pinoamalla Féuilleen halo on saatu esiin monista pyramidihalonäytelmistä, joissa sitä ei näkynyt visuaalisesti. Tässä menetelmässä halonäytelmästä otetaan jalustalta useita peräkkäisiä kuvia, jotka koostetaan tietokoneella yhdeksi keskiarvokuvaksi. Pinoamistekniikan avulla 35° renkaan saa esille vaatimattomankin oloisista pyramidihalonäytelmistä. 35 rengas joka on niin kirkas että se näkyy paljain silmin ilman mitään apuvälineitä on sen sijaan erittäin harvinainen. 35° renkaan synnyttävä valonreitti käyttää samoja pyramidijääkiteen pintoja kuin 20° renkaan valonreitti ja siksi 35° renkaan seurassa näkyy yleensä myös 20° rengas. 35° rengasta, kuten muitakin pyramidihaloja 9° rengasta lukuunottamatta, nähdään Suomen taivaalla lähes yksinomaan vuoden kesäisellä puoliskolla. Harvemmin pyramidihaloja tavataan meillä jääsumussa. Suurin syy tähän lienee pyramidikiteiden synnylle riittävän matalien, tyypillisesti alle -30° C lämpötilojen vähäisyys maassamme. Lohtua kuitenkin tarjoaa se, että kaikki kuusi pyramidirengasta on mahdollista löytää talvisin lumen pinnalta. Tosin suoraan on tähän mennessä lumella nähty vain 9° ja 24° renkaita, loput pyramidihalot on saatu esille edellä mainitulla pinoamismenetelmällä. Parhaat mahdollisuudet pyramidikiteisiin lumen pinnalla on vesisumuisen pakkaskelin jäljiltä. Hyvä seikka on, ettei lämpötilojen tarvitse tällöin olla läheskään niin alhaisia kuin mitä pyramidikiteiselle jääsumulle vaaditaan. Halonäytelmä hyvin kehittyneellä 35° renkaalla (nuoli). Kuva Jari Luomanen. Heikko 35° rengas näkyy tässä keskiarvopinossa, joka on tehty noin 20:stä kymmenen minuutin aikana otetusta kuvasta. Vaikka 35° rengas ei näkyisi visuaalisesti taivaalla, pinoamalla se on mahdollista saada esiin useista pyramidihalojen näytelmistä. Kuva Marko Riikonen. 138 kuvan maksimipino (yllä) ja yksittäinen kuva (alla) samasta halonäytelmästä lumen pinnalla. Maksimipinossa näkyvät 20° ja 35° renkaat. 22° rengasta paksuntanee 23° ja 24° renkaat. Kuvat Marko Riikonen.
			Pyramid helic arc Pyramidiaurinkokaari nähdään valonlähteestä yläviistoon ja harvemmin myös alaviistoon jatkuvina lyhyinä kaarina. Teoriassa halo muodostaa silmukan joka risteää valonlähteen kohdalla, tähän mennessä siitä on nähty vain valonlähdettä lähinnä olevat osat. Ilmiö syntyy samoissa laatta-asennossa leijailevissa pyramidikiteissä kuin parheliatkin. Ilman parhelioita ei pyramidiaurinkokaartakaan näy. Pyramidiaurinkokaari on himmeä halo joka huomataan tyypillisesti vasta valokuvista. Parhaiten pyramidiaurinkokaari erottuu tasaisessa jääsumussa, mutta Suomessa pyramidikiteiden jääsumu on harvinaista. Yläpilvissä taas pyramidiaurinkokaari hukkuu lähes poikeuksetta pilvien epätasaisuuksiin. Halon saattaa tällöin kuitenkin saada esille pinoamalla. Pinoamisessa halonäytelmästä otetaan peräkkäin jalustalta useita kuvia, jotka koostetaan yhdeksi keskiarvokuvaksi. Pyramidiaurinkokaarta kannattaa yrittää saada kuviin varsinkin silloin, kun taivaalla on kirkas ylempi 23° parhelia. Tällöin kiteessä on runsaimmin juuri sitä pintaa jota ilmiön muodostukseen tarvitaan. Jos pyramidiaurinkokaaren haluaa nähdä visuaalisesti, kupera peili on syytä olla saatavilla. Kupera peili tiivistää himmeät halot huomattavasti paremmin näkyville. Pyramidikiteisen jääsumun halonäytelmä ainutlaatuisen selkeällä pyramidiaurinkokaarella. Merkinnät kuvassa ovat p = parhelia, r = rengas. Mitä todennäköisimmin tässä halonäytelmässä ei ole 22° rengasta. Kuva Walt Tape. Simulaatiot pyramidiaurinkokaaresta (pak) sekä ylemmästä ja alemmasta 23° parheliasta (23°y ja 23°a) neljälle valonlähteen korkeudelle. Valonlähteen korkeuden noustessa yli 62 asteen, pyramidiaurinkokaari ei enää risteä valonlähteen kohdalla. Havaintoihin verrattuna pyramidiaurinkokaari tapaa simulaatioissa olla liian voimakas. Simulaatio-ohjelma: HaloPoint.
			Upper 9° parhelia Ylempi 9° parhelia on pieni, yleensä valkea valokeskittymä suoraan auringon yläpuolella. Ilmiön näkemistä haittaavat niin yläpilven epätaisuudet, auringonpilari kuin toisinaan taivaalla auringon lähistöllä esiintyvä voimakas taustahehku. Kuperan peilin kautta katsominen auttaa merkittävästi halon huomaamisessa. Tämä pyramidikiteistä syntyvä halo on havaittavissa taivaalla noin kerran vuosikymmenessä. Suomesta tiedetään puolen tusinaa havaintoa, joista kaksi on näkynyt jääsumussa. Jääsumuun syntynyt halonäytelmä ylemmällä 9° parhelialla (9°p). Muut kuvaan merkityt halot ovat ylempi 24° parhelia ja 22° rengas. Kuva Walt Tape. Simulaatiot ylemmästä 9° parheliasta kolmelle valonlähteen korkeudelle. Apukuviona 9° ja 22° renkaat. Korkeudella 25 astetta ylempi 9° parhelia on simulaatiossa jo äärimmäisen heikko. Esitetty on myös simuloinnissa käytetty kide ja ylemmän 9° parhelian valonreitti. Käytännössä halo rajoittunee yleensä matalammille valonlähteen korkeuksille kuin mitä tällä kiteellä tehdyt simulaatiot antavavat ymmärtää. Simulaatio-ohjelma: HaloPoint.
			Lower 9° parhelia Alempi 9° parhelia on pieni, yleensä valkea valokeskittymä suoraan auringon alapuolella. Epätasaisessa pilvessä sitä voi olla vaikea erottaa. Myös auringon läheisyydessä tosinaan esiintyvä voimakas taustahehku heikentää 9° parhelian näkymistä. Kuperan peilin kautta katsomalla ilmiö on havaittavissa helpommin. Alempi 9° parhelia on harvinainen - sen voi odottaa näkevänsä pari kertaa vuosikymmenessä. Erittäin tasaisessa yläpilvessä näkynyt pyramidihalojen näytelmä, jossa on selkeä alempi 9° parhelia. Merkinnät viittaavat parhelioihin (p) ja renkaisiin (r). Kuva Jukka Ruoskanen. Alempi 9° parhelia. Kuva Jari Piikki Simulaatiot alemmasta 9° parheliasta neljälle valonlähteen korkeudelle. Apukuviona 9° ja 22° renkaat. Alempi 9° parhelia irtoaa 9° renkaasta kun valonlähde nousee yli 40 asteen korkeudelle. Näin suurilla valonlähteen korkeuksilla haloa ei vielä kuitenkaan ole onnistuttu havaitsemaan. Simulaatio-ohjelma: HaloPoint.
			18° parhelia [Thompson] 18° parheliat eli Thompsonin kaaret ovat Auringon molemmin puolin esiintyviä lyhyitä, pystyjä kaaren pätkiä. Yleensä 18° parheliat ilmenevät enemmän tai vähemmän saumattomana osana 18° rengasta. Myös varsinainen 18° rengas näyttäytyy usein auringon sivuille rajautuneena. Pyramidikiteistä aiheutuva 18° parhelia on mahdollista nähdä taivaalla pari-kolme kertaa vuodessa. Valtaosa havainnoista on yläpilvissä, sillä pyramidikiteiset jääsumut ovat Suomessa harvinaisia. Lähellä 18° parheliaa sijaitsee samannäköinen 20° sivuava kaari. Tämä niin ikään pyramidikiteistä aiheutuva halo on kuitenkin erittäin harvinainen. Pyramidihalonäytelmä 18° ja 23° parhelioilla sekä niitä vastaavilla renkailla. Kuva on keskiarvopino 59 ruudusta. Tällainen 18° ja 23° etäisyyksien halojen yhdistelmä on yksi pyramidihalonäytelmien arkkityypeistä. Kuva Jukka Ruoskanen. 18° parhelia (nuoli) yksinkertaisessa pyramidihalojen näytelmässä. Pitkä kaari Auringon päällä on 23° parhelia. Näkyvillä on myös heikot 23° ja 18° renkaat. Kuva Marko Riikonen. Pyramidihalonäytelmä jääsumussa. Kuvaan on merkitty 23° ja 18° parheliat. Kuva Tapio Koski. Simulaatiot 18° parheliasta viidelle valonlähteen korkeudelle. 18° ja 22° renkaat on esitetty viivalla. Korkeudella viisi astetta näkyy simulaatiossa kaksi 18° parheliaa, joista ulompi ja heikompi on 22° renkaan kohdalla. Tämä on 18° parhelian toinen osamuoto, jota ei suoraan ole vielä havaittu (vieläkin matalammalla valonlähteen korkeudella se on päällekkäin tavanomaisen osamuodon kanssa). Esitetty on myös simuloinnissa käytetty kide ja 18° parhelian valonreitti. Simulaatio-ohjelma: HaloPoint.
			Upper 20° parhelia Ylempi 20° parhelia on suoraan valonlähteen yläpuolella näkyvä pienialainen halo. Suurimmassa osassa havaintoja ilmiö on ollut kirkkaudeltaan varsin vaatimaton, epäselvä valokeskittymä. Ylemmästä 20° parheliasta on havaintoja ainoastaan hyvin matalilta auringon korkeuksilta. Simulaatioiden perusteella jo yli viiden asteen valonlähteen korkeus saattaa olla liikaa ilmiön näkymiselle Pyramidikiteistä syntyvä ylempi 20° parhelia on hyvin harvinainen halo, josta Suomessa tunnetaan vain yksi havainto yläpilvissä. Pääasiassa haloa on nähty Alaskan Fairbanksissä, jossa pyramidikiteiset jääsumut ovat yleisiä. Halonäytelmä ylemmällä 20° parhelialla (alempi nuoli). Harvinaiset halot tapaavat esiintyä komeissa halonäytelmissä, mutta varsinkaan pyramidihalonäytelmien kohdalla näin ei läheskään aina ole. Tässä halot ovat pilvikuitujen sotkemia ja ylemmän 20° parhelian lisäksi vain 35° rengas (ylempi nuoli) on selkeästi tunnistettavissa. Kuva Marko Riikonen. Simulaatiot ylemmästä 20° parheliasta kolmelle valonlähteen korkeudelle. Apukuviona 20° ja 22° renkaat. Oikeassa alakulmassa on simuloinnissa käytetty kide ja ylemmän 20° parhelian valonreitti. Simulaatio-ohjelma: HaloPoint.
			Lower 20° parhelia Alempi 20° parhelia on suoraan valonlähteen alapuolella näkyvä pienialainen halo. Havainnoissa tämä pyramidikiteistä aiheutuva ilmiö on näyttäytynyt vaatimattomana tuhruna horisontin tuntumassa. Simulaatioissa alempi 20° parhelia heikkenee nopeasti valonlähteen noustessa yli 35 asteen korkeudelle. Alempaa 20° parheliaa on nähty lähes pelkästään jääsumussa. Halon vaatimaton kirkkaus yhdistettynä sijaintiin horisontin läheisyydessä pitää huolen siitä, että havainnot yläpilvessä pysyvät vähälukuisina. Tätä selittää osaltaan muun muassa se, että matalalla sijaitsevien halojen havaitsemista yläpilvessä haittaa ilmakehän epäpuhtauksien aiheuttama valon sironta. Yksi yläpilvien aiheuttama alempi 20° parhelia kuitenkin tunnetaan, mutta se havaittiin puhtaassa vuoristoilmassa 4000 metrin korkeudessa. Lisäksi ilmiö on valokuvattu yläpilvissä lentokoneesta käsin. Alempi 20° parhelia on erittäin harvinainen halo, jota on pääasiassa havaittu Alaskan Fairbanksin kaupungin jääsumuissa. Suomesta on kaksi havaintoa, molemmat Rovaniemen Muurolasta. Talvisin ainoastaan Kuu nousee niin korkealle, että alempi 20° parhelia olisi havaittavissa horisontin yllä. Auringollakin sen voinee talvella nähdä erillisissä kiteissä välkehtien maanpintaa vasten, mutta tällöin ilmiön valokuvaaminen on haasteellisempaa. Fairbanksissa pyramidikiteiset jääsumut syntyvät suurten voimaloiden savuista. Näin näyttäisi olevan myös Suomessa, mutta ainakin kerran on pyramidikiteistä jääsumua muodostunut myös lumitykeistä. Pyramidikiteisen jääsumun synty vaati kireää pakkaskeliä, lämpötilan on hyvä olla vähintään -25° C, mieluiten alle -30° C. Rovaniemen Muurolassa valokuvattu jääsumuhalojen näytelmä, jossa useiden muiden pyramidihalojen ohella näkyvillä oli myös alempi 20° parhelia (kuvassa merkinnällä "20°p"). Kuva Tapio Koski. Alempi 20° parhelia monimuotoisessa pyramidihalojen näytelmässä. Alempana olevaan simulaation on merkitty kuvassa näkyviä parhelioita. Kuva Walt Tape Alempi 20° parhelia simuloituna kolmelle valonlähteen korkeudelle. Apukuviona 20° ja 22° renkaat. Oikeassa alakulmassa on simuloinnissa käytetty kide ja halon valonreitti. Simulaatio-ohjelma HaloPoint.
			Upper 23° parhelia [Nieuwenhuys] Ylempi 23° parhelia eli Nieuwenhuysin kaari on valonlähteen yläpuolella näkyvä pitkä kaari. Tätä pyramidikiteistä aiheutuvaa haloa luullaan monesti 22° ylläsivuavaksi kaareksi. Näin käy erityisesti kun 23° parhelia esiintyy yksinään ilman muita haloja, mikä on tälle halolle varsin tavanomainen ilmenemistapa. Sekaannus 22° ylläsivuavan kanssa tapahtuu suurilla Auringon korkeuksilla jolloin ylläsivuava sekä 23° parhelia ovat muodoltaan samankaltaisia. Noin 35 astetta matalammilla Auringon korkeuksilla ylläsivuavan Aurinkoon nähden kuperaksi muuttuva muoto estää virhetulkinnat, sillä 23° parhelia pysyy aina valonlähteeseen nähden koverana. Matalilla Auringon korkeuksilla 23° parhelia on myös etääntynyt sen verran kauaksi valonlähteestä, ettei se tämänkään puolesta enää käy 22° ylläsivuavasta. Suurilla Auringon korkeuksilla virhetulkinnan mahdollisuus on kuitenkin olemassa ja jopa todennäköinen. Silmä harjaantuu 23° parhelian tunnistamiseen ajan kanssa ja vähitellen oppii että 23° parheliat ovat olemukseltaan diffuusimpia ja paksumpia kuin 22° ylläsivuavat. Kannattaa myös tarkkailla näkyykö 22° allasivuavaa kaarta. Nieuwnehuysin kaari esiintyy varsin harvoin 22° ylläsivuavan kanssa. Suurilla Auringon korkeuksilla nämä halot voivat sulautua yhteen. Matalammilla Auringon korkeuksilla - kun välimatka ylläsivuavan ja 23° parhelian välillä on pidempi - voi 23° parhelia tulla tulkituksi yläkoverana Parryn kaarena. Teoriassa on myös mahdollista että 23° parhelia ja Parry näkyvät yhtäaikaa taivaalla. Yksi tärkeä seikka joka auttaa Nieuwnehuysin kaaren tunnistamisessa on, että niitä näkyy lähes yksinomaan vuoden kesäisellä puoliskolla lämpöaaltojen aikaan. Ajankohtaa selvästi lämpimämmillä keleillä 23° parhelia on 22° ylläsivuavaa yleisempi halo taivaalla. Kesät ovat erilaisia ylemmän 23° parhelian esiintymismäärien suhteen. Hellekesinä vuoden kokonaissaldoksi saattaa aktiivihavaitsijalle tulla parikymmentä tapausta. Kylminä kesinä saalis jää muutamaan. Ylempi 23° parhelia (pitkä kaari auringon päällä) on tämän halonäytelmän huomiota herättävin halo. 9° ja 18° renkaat erottuvat vaivaisesti Auringon oikealla puolella. Kuva Eetu Saarti. Pyramidihalonäytelmä jääsumussa 23° ja 18° parhelioilla. Kuva Tapio Koski. Pyramidihalonäytelmä 23° ja 18° parhelioillla sekä niitä vastaavilla renkailla. Kuva on keskiarvopino 59 kuvasta. Kuva Jukka Ruoskanen. 23° parhelia ja himmeä zeniitinympäristön kaari. Kuva Jari Piikki. Halonäytelmä 23° ja 18° parhelioilla. Kuva Marko Riikonen Koska tässä halonäytelmässä on voimakas 24° parhelia, 22° ylläsivuavan kaaren päällä näkyvä kaari saattaa olla pikemminkin ylempi 23° parhelia kuin Parryn kaari. Tätä tulkintaa puoltaa myös kaaren diffuusi olemus. Kuva Juha Tonttila. Simulaatiot 23° parheliasta viidelle valonlähteen korkeudelle. Apukuviona 23° rengas. Oikeassa alakulmassa on 23° parhelian valonretti pyramidikiteen tyypissä joka on todennäköisesti vastuussa yksinäisistä 23° parhelioista. 23° parhelia on muodoltaan identtinen yläkoveran Parryn kaaren kanssa, mutta se sijaitsee asteen kauempana Auringosta. Ilmiön tunnistamisessa tapahtuu sekaannusta kuitenkin lähes yksinomaan 22° ylläsivuavan kaaren suhteen. Simulaatio-ohjelma: HaloPoint.
			Lower 23° parhelia [Nieuwenhuys] Alempi 23° parhelia eli alempi Nieuwenhuysin kaari on valonlähdettä alapuolelta saartava pitkä kaari. Halosta tunnetaan vain muutamia havaintoja ulkomailta. Alempi 23° parhelia ilmestyy näkyviin suurilla valonlähteen korkeuksilla, simulaatioiden perusteella mahdollisuudet sen havaitsemiseen alkavat realisoitua vasta kun Aurinko on noussut noin 50 asteen korkeudelle. Siksi ilmiö on Suomessa mahdollista nähdä lähinnä vain Etelä-Suomessa keskikesällä. Talvisin täysikuu nousee keskikesän Aurinkoa korkeammalle, mutta pyramidikiteitä sisältäviä pilviä joissa alempi 23° parhelia voisi näkyä ei talvella ole juurikaan esiintynyt. Pyramidikiteiset jääsumutkin ovat rajoittuneet lähinnä Pohjois-Suomeen missä Kuu ei välttämättä nouse riittävän korkealle. Ottaen huomioon kuinka tavallinen halo ylempi 23° parhelia on Suomessa kesäaikaan, on hiukan erikoista ettei maailmalla ole enempää havaintoja alemmasta osamuodosta. Pääasiallinen syy havaintojen niukuuteen on luultavasti halotaivasta seuraavien silmäparien vähyys päiväntasaajaa lähemmillä leveysasteilla. Alempi 23° parhelia. Kuva Michael Ellestad. Simulaatiot alemmasta (a) ja ylemmästä (y) 23° parheliasta viidelle valonlähteen korkeudelle. 80 ja 90 asteen korkeudella näkyy enää alempi 23° parhelia. Apukuviona 23° rengas. Oikeassa alakulmassa on simulaatioissa käytetty kide ja alemman 23° parhelian valonreitti. Simulaatio-ohjelma: HaloPoint.
			Upper 24° parhelia Ylempi 24° parhelia on valonlähteestä yläviistoon näkyvä pieni halo. Ilmiö on yleensä olemukseltaan varsin epäselvä valoläikkä eikä sitä paljain silmin havaitsemalla välttämättä erota kunnolla 22° renkaasta. Kuperan peilin kautta katsominen helpottaa huomattavasti halon tunnistamista. Ylempi 24° parhelia näkyy vain matalilla, noin 15 astetta pienemmillä valonlähteen korkeuksilla. Sen synnyttävä valonreitti käyttää samoja pyramidijääkiteen pintoja kuin 9° parhelian valonreitti, minkä vuoksi nämä halot esiintyvät ainakin teoriassa yhdessä. Käytännössä ei ole kuitenkaan tavatonta että ylempi 9° parhelia puuttuu. Näin käy luultavasti siksi että se väriltään valkeana katoaa 24° parheliaa helpommin yläpilvien epätasaisuuksiin. Lisäksi auringonpilari sekä toisinaan Auringon läheisyydessä esiintyvä voimakas taustahehku voivat haitata sen näkymistä. Ja aina on tietenkin mahdollista että sopivan pilven alueet ovat niin pieniä, etteivät halot näy yhtäaikaa. Ylempi 24° parhelia on hyvin harvinainen halo, jonka voi löytää taivaalta noin kerran vuosikymmenessä. Ylempi 24° parhelia simuloituna kolmelle valonlähteen korkeudelle. Apukuviona 22° ja 24° renkaat. Oikeassa alakulmassa on simulaatioissa käytetty kide ja ylemmän 24° parhelian valonretti sen läpi. Simulaation ehkäpä ylioptimistinen kidemalli sallii halon näkyä selkeästi vielä verraten korkealla valonlähteellä. Simulaatio-ohjelma: HaloPoint.
			Lower 24° parhelia Alempi 24° parhelia on valonlähteestä alaviistoon, noin klo 4 ja 8 suunnalla näkyvä pienialainen halo. Ilmiö on yleensä varsin epämääräinen valontuhru, ja vaikka se sijaitsee kaksi astetta kauempana auringosta kuin 22° rengas, se tulee helposti tulkituksi pätkänä 22° rengasta. Kuperan peilin kautta havaitseminen auttaa merkittävästi ilmiön tunnistamista kentällä. Alemman 24° parhelian synnyttävä valonreitti käyttää samoja pyramidijääkiteen pintoja kuin 9° parhelian valonreitti, minkä vuoksi nämä halot nähdään yleensä yhdessä. Alempi 24° parhelia on harvinainen halo, jonka voi löytää taivaalta pari kertaa vuosikymmenessä. Suomessa saadut havainnot ovat pääasiassa yläpilvistä, sillä pyramidikiteinen jääsumu on meillä harvinaista. 24° parhelia monimuotoisessa pyramidihalojen näytelmässä. Merkinnät p ja r tarkoittavat parheliaa ja rengasta. Kuva Jukka Ruoskanen. Monimuotoinen halonäytelmä alemmalla 24° parhelialla. Kuvaan on merkitty myös 9° ja 23° parheliat. Kuva Marko Riikonen. Simulaatiot alemmasta 24° parheliasta kolmelle valonlähteen korkeudelle. Apukuviona 22° ja 24° renkaat. Oikeassa alakulmassa simulaatiossa käytetty pyramidikide ja alemman 24° parhelian valonreitti. Simulaatio-ohjelma: HaloPoint.
			Upper 35° parhelia [Sturm] Ylempi 35° parhelia eli ylempi Sturmin kaari on valonlähteestä yläviistoon näkyvä pieni halo. Tästä pyramidikiteistä syntyvästä halosta tunnetaan ainoastaan yksi havainto keskisiltä Andeilta. Havaintojen niukkuutta selittänee paljolti se, että ylempi 35° parhelia on nähtävissä vain kun Aurinko on aivan horisontissa. Simulaatioiden perusteella jo viiden asteen valonlähteen korkeudella halo on heikentynyt siinä määrin, että sen esiintyminen luonnossa on kyseenalaista. Tätä puoltavat myös Andien halonäytelmästä otetut valokuvat - ylempi Sturmin kaari näkyy ainoastaan viimeisessä valokuvassa, jossa halojen punerruksesta päätellen Aurinko on jo laskenut. Edellisissä kolmen asteen Auringon korkeudella otetuissa kuvissa sitä ei ole. Illalla näkyvät pyramidihalojen esiintymät kannattaa seurata auringon laskuun saakka, vaikka näytelmä vaikuttaisi heikkenevän. Hyvin matalalla auringolla halotaivas voi yltyä uuteen kukoistukseen kun ylemmät 35° ja 20° parheliat ilmestyvät näkyviin. Keskisillä Andeilla näkynyt ylempi 35° parhelia uhkasi kadota alkuperäisen dian skannauksessa näkymättömiin, joten kuvaa on jouduttu käsittelemään voimallisesti sen esiin saamiseksi. Alempi kuva on peilikuvana pinottu versio, tämä tuo halot hiukan paremmin esiin. Ylempi 35° parhelia on ylemmän nuolen osoittama heikko punertava valoläikkä. Suoraan sen alapuolella on kirkkampi 28° rengasta sivuava kaari. Alempi nuoli merkkaa ylempää 20° parheliaa. Kuva Marko Riikonen. Simulaatiot ylemmästä 35° parheliasta kolmelle valonlähteen korkeudelle. Apukuvioina 22° ja 35° renkaat. Kuvassa on näytetty tilanne myös 10 asteen negatiiviselle valonlähteen korkeudelle, jolloin halo on huomattavasti kirkkaampi kuin positiivisilla korkeuksilla. Tällainen tilanne on mahdollista luoda pyramidikiteisessä jääsumussa kirkkaan lampun avulla. Oikeassa alakulmassa on simuloinnissa käytetty jääkide ja ylemmän 35° parhelian valonreitti. Simulaatio-ohjelma: HaloPoint.

		Artif.
			Lower 35° parhelia [Sturm] Alempi 35° parhelia eli alempi Sturmin kaari on valonlähteestä alaviiston esiintyvä pienialainen halo. Havainnoissa se on ilmennyt lähinnä vaatimattomana tuhruisena valoläikkänä. Tavallisesti alemman 35° parhelian kanssa havaitaan myös alempi 20° parhelia, sillä halojen valonreitit jääkiteessä ovat samankaltaisia. Alempi 35° parhelia on parhaimmillaan matalilla valonlähteen korkeuksilla, jolloin se sijaitsee horisontin alapuolella. Kun 35° parhelia ilmestyy horisontin päälle valonlähteen noustua yli 30 asteen korkeudelle, on se jo merkittävästi heikentynyt. Maanpinnalta käsin alempaa 35° parheliaa on havaittu yksinomaan jääsumussa. Talvella vain Kuu nousee riittävän korkealle jotta se voisi näkyä horisontin päällä. Kaikki valokuvat alemmasta 35° parheliasta maanpinnalta ovatkin Kuun valossa. Sen on myös kerrottu Auringon valossa kimallelleen jääsumun kiteissä varjoista lumipenkkaa vasten. Yläpilvissä alemman Sturmin kaaren havaitseminen lienee maanpinnalta hyvin vaikeaa. Periaatteessa se voisi onnistua korkealla vuoristossa, jossa horisontin läheisyydestä tulevan himmeän halon valo ei huku ilmakehän epäpuhtauksien vaimennukseen. Yläpilvien päällä lentävästä lentokoneesta alempi 35° parhelia on valokuvattu kahdesti. Alempi Sturmin kaari on onnistuttu valokuvaamaan noin kymmenen kertaa. Suomessa se on dokumentoitu kahdesti jääsumussa. Lisäksi molemmat havainnot lentokoneesta ovat suomalaisten tekemiä. Pyramidikiteisen jääsumun halonäytelmä. Kuvan alaosassa olevaan simulaation on merkitty valokuvassa esiintyviä haloja (r = rengas, p = parhelia). Alempi 35° parhelia näkyy utuisena valoläiskänä horisontissa. Kuva Tapio Koski. Alempi 35° parhelia monimuotoisessa pyramidihalojen näytelmässä. Kuvan alaosassa on simulaatio, johon eri parheliat on merkitty niiden asteluvuilla. 35° parhelia näkyy hiukan horisontin alapuolella. Kuva Walt Tape. Simulaatiot alemmasta 35° parheliasta kolmelle valonlähteen korkeudelle. Apukuviona 22° ja 35° renkaat. Oikeassa alakulmassa on kuvattu simulaatiossa käytetty kide sekä alemman 35° parhelian valonreitti. Simulaatio-ohjelma: HaloPoint.
			18° subparhelia 18 alaparhelia on kopio 18 parheliasta horisontin toisella puolella. Se voi olla varsin voimakas halo, jääkiteen muotoparametreistä ja auringonkorkeudesta riippuen jopa tavallista 18 parheliaa kirkkaampi. Kirkkaalla lampulla luotu halonäytelmä, jossa ala-auringon molemmin puolin näkyy 18 alaparheliat (nuolet). Lamppu on 25 astetta horisontin alapuolella. Valokuvattu Rovaniemellä tammikuussa 2017. Kuva Marko Riikonen
			Upper 23° subparhelia Ylempi 23 alaparhelia on peilikuva ylemmästä 23 parheliasta horisontin toisella puolella. Simulaatioiden perustella ylempi 23 alaparhelia näyttää olevan aina verraten himmeä halo. KUVA Kirkkaalla lampulla luotu halonäytelmä, jossa ala-auringon lisäksi näkyvät sen ympärille ryhmittyneet ylempi 23 alaparhelia (alempi nuoli) sekä 18 alaparhelia (ylempi nuoli). Lamppu on 25 astetta horisontin alapuolella, se sijoittuu kuvan ulkopuolelle oikealla. Valokuvattu Rovaniemellä tammikuussa 2017. Kuva Marko Riikonen
			9° tangent arc 9° sivuava kaari on Auringon sivuilla näkyvä halo. Se ilmenee tyypillisesti kirkastumana 9° renkaan laidoilla. Auringon noustessa korkeammalle 9° sivuavat kaaret molemmilla puolilla Aurinkoa liittyvät yhteen muodostaen pystyellipsin ja lopulta renkaan. Koska pyramidikiteet leijailevat yleensä verraten epävakaasti, muuttaa tämä 9 sivuavaa kaarta rengasmaiseksi. Käytännössä vastaan tulee tilanteita joissa rajanteko sen välillä, onko kyse sivuavasta kaaresta vai renkaasta, vaiko molemmista, on makuasia. Tavanomaisessa havainnossa 9° sivuava kaari onkin enemmässä tai vähemmässä määrin rengasmainen, ilmeten lähinnä laidoiltaan kirkastuneena 9° renkaana. Hyvin harvoin jääkiteiden asennot ovat niin vakaita, että erotettavissa on 9° renkaasta poikkeavaa kaarimaista muotoa. Aktiivinen taivaan tarkkaija voi odottaa näkevänsä laadukkaat 9° sivuavat korkeintaan kerran vuosikymmenessä. Sensijaan kirkastumia 9° renkaan laidoilla näkyy useammin, ehkä noin kerran parissa vuodessa. Pyramidisivuat kaaret ovat yläpilvien haloja, jääsumussa ne on nähty vain muutaman kerran. Halonäytelmä 9° sivuavalla kaarella. Kuva Jukka Ruoskanen. 9° sivuava kaari näkyy tässä useiden muiden pyramidisivuavien kaarten seurassa. Merkinnät kuvassa ovat sivuaville kaarille, paitsi "23°", joka tarkoittaa 23° parheliaa. Kuva on pinottu viidestä skannatusta diasta. Kuva Marko Riikonen. Simulaatiot 9° sivuavasta kaaresta viidelle valonlähteen korkeudelle. Apukuviona 9° ja 22° renkaat. Oikeassa alakulmassa on simulaatiossa käytetty kide ja 9° sivuavan kaaren valonreitti. Simulaatio-ohjelma: HaloPoint.
			18° tangent arc 18° sivuava kaari on pyramidikiteistä syntyvä hyvin harvinainen halo. Se häviää Auringon noustessa yli 50 asteen korkeudelle. Sivuavat kaaret muuttuvat sitä rengasmaisemmiksi mitä korkeammalla valonlähde on, mutta myös kiteen leijailuasennon lisääntyvä epävakaus saa aikaan rengasmaisuutta millä tahansa Auringon korkeudella. Koska pyramidikiteiden leijailuasennot tyypillisesti ovat enemmän tai vähemmän epävakaita, käytännössä vastaan tulee varsin usein tilanteita joissa rajanteko sen välillä, onko kyse sivuavasta kaaresta vai renkaasta, vaiko molemmista, on hankalaa. 18° sivuava kaari näkyy useiden muiden pyramidisivuavien kaarten seurassa tässä Oulussa valokuvatussa halonäytelmässä. Merkinnät kuvassa ovat sivuaville kaarille, paitsi "23°", joka tarkoittaa 23° parheliaa. Kuva on pinottu viidestä skannatusta diasta. Kuva Marko Riikonen. Simulaatiot 18° sivuavasta kaaresta viidelle valonlähteen korkeudelle. Apukuvioina 18° ja 22° renkaat. Oikeassa alakulmassa on simulaatiossa käytetty kide ja 18° sivuavan kaaren valonreitti. Simulaatio-ohjelma: HaloPoint.
			20° tangent arc 20° sivuava kaari on pyramidikiteistä aiheutuva halo, joka ilmenee suomalaisilla Auringon korkeuksilla erillisinä kaarina Auringon sivuilla. Auringon noustessa yli 50 asteen 20° sivuava kaari kuroutuu yläpuolelta yhteen muodostaen lopulta rengamaisen halon. Myös kiteen leijailuasennon lisääntyvä epävakaus muuttaa sivuavia kaaria rengasmaisemmiksi millä tahansa Auringon korkeudella. Koska pyramidikiteet leijailevat tyypillisesti enemmän tai vähemmän epävakaasti, käytännössä vastaan tulee tilanteita joissa rajanteko sen välillä, onko kyse sivuavasta kaaresta vai renkaasta, vaiko molemmista, on hankalaa. 20° sivuava kaari on sekoitettavissa samannäköiseen, mutta huomattavasti yleisempään 18° parheliaan. Nyrkkisääntö on, että jos muut pyramidisivuavat puuttuvat, ei 20° sivuavakaan ole todennäköinen. Jos taas taivaalla näkyy voimakas 9° sivuava kaari, tällöin myös 20° sivuava kaari on mahdollinen. 20° sivuava kaari on harvinainen halo, jonka voi nähdä taivaalla ehkä noin kerran vuosikymmenessä. Pyramidisivuavat kaaret ovat lähes yksinomaan yläpilvien haloja. 20° sivuava kaari näkyy useiden muiden pyramidisivuavien kaarten seurassa tässä Oulussa valokuvatussa halonäytelmässä. Merkinnät ovat sivuaville kaarille, paitsi "23°", joka tarkoittaa 23° parheliaa. Kuva on pinottu viidestä skannatusta diasta. Kuva Marko Riikonen. Simulaatiot 20° sivuavasta kaaresta viidelle valonlähteen korkeudelle. Apukuvioina 20° ja 22° renkaat. Oikeassa alakulmassa on simulaatiossa käytetty kide ja 20° sivuavan kaaren valonreitti. Simulaatio-ohjelma: HaloPoint.
			24° tangent arc 24° sivuava kaari on pyramidikiteistä aiheutuva halo, joka matalalla Auringolla näkyy verraten kompakteina valokeskittyminä Auringosta jyrkästi yläviistoon. Auringon korkeuden kasvaessa ilmiö muuttuu yhä enemmän renkaan kaltaiseksi. Myös kiteen leijailuasennon lisääntyvä epävakaus saa aikaan rengasmaisuutta sivuavissa kaarissa millä tahansa Auringon korkeudella. Koska pyramidikiteet leijailevat tyypillisesti enemmän tai vähemmän epävakaissa asennoissa, käytännössä vastaan tulee tilanteita joissa rajanteko sen välillä, onko kyse sivuavasta kaaresta vai renkaasta, vaiko molemmista, on hankalaa. Havainnoissa 24° sivuava kaari onkin lähes poikkeuksetta kaareutumiseltaan hankalan rengasmainen. Siinä on kuitenkin voimakkaamman intensiteetin kohtia, jollaisia ei tasalaatuisessa pilvessä näkyvässä 24° renkaassa olisi. 24° sivuavan kaaren kanssa on myös odotettavissa selvä 9° sivuava kaari, sillä halojen valonreitit jääkiteessä ovat samankaltaiset. 24° renkaan kanssa näkyvillä olisi pikemminkin 9° rengas. Enemmän tai vähemmän selviä merkkejä 24° sivuavasta kaaresta voi nähdä taivaalla pari kertaa vuosikymmenessä. Pyramidisivuavat kaaret ovat lähes yksinomaan yläpilvien haloja. 24° sivuavat kaaret näkyvät selkeästi tässä Kontiolahdella valokuvatussa halonäytelmässä. Kuvaan on merkitty myös muut sivuavat kaaret. 46° sivuavan kaaren intensiteettiin vaikuttaa myös 46° rengas. Kuva Petteri Nygren. Simulaatiot 24° sivuavasta kaaresta viidelle valonlähteen korkeudelle. Vertailukuviona 22° ja 24° rengas. Oikeassa alakulmassa on simulaatiossa käytetty kide ja 24° sivuavan kaaren valonreitti. Simulaatio-ohjelma: HaloPoint.
			35° tangent arc 35° sivuava kaari on pyramidikiteistä aiheutuva halo, joka matalalla Auringolla näkyy kompakteina valokeskittyminä Auringosta yläviistoon. Valonlähteen korkeuden kasvaessa halo alkaa venyä yhä rengasmaisempaan muotoon. Myös kiteen leijailuasennon lisääntyvä epävakaus saa aikaan rengasmaisuutta sivuavissa kaarissa millä tahansa Auringon korkeudella. Koska pyramidikiteiden leijailuasennot tyypillisesti ovat enemmän tai vähemmän epävakaita, käytännössä vastaan tulee tilanteita joissa rajanteko sen välillä, onko kyse sivuavasta kaaresta vai renkaasta, vaiko molemmista, on hankalaa. Tosin 35° sivuava kaaren kohdalla tällaisia tarvitsee harvoin miettiä, sillä ilmiö on hyvin harvinainen. 35° sivuava kaari. Kuvaan on merkitty myös muut sivuavat kaaret. Kuva Petteri Nygren. Simulaatiot 35° sivuavasta kaaresta viidelle valonlähteen korkeudelle. Apukuvioina 22° ja 35° rengas. Oikeassa alakulmassa on simulaatiossa käytetty kide ja 35° sivuavan kaaren valonreitti. Simulaatio-ohjelma: HaloPoint.
			5° halo 5° rengas on pienin tunnettu rengamainen halo. Siitä on saatu vain yksi havainto. Etelänavalla valokuvatussa halonäytelmässä 5° rengas näkyy tavanomaisten pyramidihalojen seurana. Mukana on myös toinen outo rengas 12° asteen etäisyydella Auringosta. 5° rengas on säteeltään niin pieni, että se voi valokuvissa hukkua aurinkoa ympäröivään ylivalottuneeseen kiekkoon. Halon syntymekanismia ei tunneta. Valokuva halonäytelmästä 5° renkaalla. Selventävässä piirroksessa halo on osoitettu nuolella. Muut renkaat ovat 9°, 13°, 20° ja 22-23° renkaita. Uloinna auringon päällä on ylempi 23° parhelia. Kuva ja piirros Jarmo Moilanen
			13° halo 13° rengas on himmeä ja epätavallisen leveä halo 9° renkaan ulkopuolella. Se on valokuvattu muutamia kertoja. Yhtä tapausta lukuunottamatta se on ilmestynyt näkyviin vasta pinotuissa kuvissa. Syntymekanismi 13° renkaalle on vielä hämärän peitossa. On spekuloitu, että ilmiön poikkeuksellinen paksuus olisi seurausta erittäin pienistä pinnoista joiden läpi valo jääkiteessä kulkee. Tällöin diffraktio leventää haloa. Mahdollista on myös että 13° renkaan paksuuteen kontribuoi kaksi haloa kylki kyljessä. Yksittäinen kuva 13° renkaasta Etelänavalla jääsumussa. Selventävässä piirroksessa halo on merkitty nuolella. Muut renkaat ovat 5°, 9°, 20° ja 22-23° renkaita. Auringon päällä uloinna on ylempi 23° parhelia. Kuva ja piirros Jarmo Moilanen. Kuun halonäytelmä jossa 9° renkaan ulkopuolella oleva laaja hehku on mahdollisesti 13° renkaan aiheuttama. Kuvaan on merkitty 9° ja 20° renkaat. Kuva Eetu Saarti.
			28° halo [Scheiner] 28° rengas eli Scheinerin halo on hyvin harvinainen haloilmiö. Se on havaittu osana pyramidihalonäytelmiä niin yläpilvessä kuin lumenpinnalla. Scheinerin halon synty on yhä mysteeri. Erilaisia ehdotuksia halon aiheuttavasta kiteestä on useita, mutta kaikissa on puutteita. Se että ilmiö on esiintynyt myös lumen pinnalla tarjoaa mahdollisuuden kidenäytteen saamiseen. 28° rengas (nuoli) näkyy hyvin heikosti skannatussa diassa. Alkuperäisissä diassa halo on selvä. Halo näkyi kentällä myös kuperan peilin kautta tarkastellessa. Kuva Leena Virta. Neljästä skannatusta diasta pinotussa keskiarvokuvassa 28° rengas (nuoli) on selvä. Sen näennäisen kirkastumisen yläosassa aiheuttaa toinen halo, pyramidikiteistä muodostuva ylempi 23° parhelia. Kyse on samasta halonäytelmäst kuin yllä. Kuvat Leena Virta ja Marko Riikonen. 28° rengas lumen pinnalla näkyneessä pyramidihalonäytelmässä. Kuva on keskiarvopino 42 yksittäisestä kuvasta. Kuva Jari Luomanen. 28° rengas lumen pinnalla näkyneessä pyramidihalonäytelmässä. Kuva on peilattu keskiarvopino 245 yksittäisestä kuvasta. Kyse on samasta halonäytelmästä kuin ylempänä olevassa kuvassa. Kuva Marko Riikonen.
			19° lateral arc 19° lateraalikaari on valonlähteestä hyvin loivasti alaviistoon näkyvä halo. Se on yksi niin sanotuista Lascarin haloista, jotka ovat keskisillä Andeilla vuonna 1997 näkyneessä halonäytelmässä havaittuja uusia haloja. 19° lateraalikaari kuin muutkin Lascarin halot on onnistuttu simuloimaan tietokoneella. Simuloinnissa käytetyt eksoottiset pyramidikiteet ovat kuitenkin teoreettisesti epätodennäköisiä. Voi olla että, vaikka simulaatiot selittävätkin nähdyt halot hyvin, kiteet todellisuudessa poikkeavat jollain tavalla simulaatioissa käytetyistä. 19° lateraalikaarta ei ole havaittu uudestaan. Lascarin halonäytelmän 19° lateraalikaaret muistuttavat 18° parheliota, mutta ne sijaitsevat Auringon tason alapuolella (18° parheliat ovat Auringon tasossa). Simulaatioiden perusteella kuvassa on myös 18° parheliat, mutta ne eivät erotu kunnolla muiden halojen läheisyyden vuoksi. Kuva Leena Virta. Simulaatiot 19° lateraalikaarista neljälle valolähteen korkeudelle. Mukaan on simuloitu myös horisonttirengas joka auttaa hahmottamaan kuinka 19° lateraalikaaret sijaitsevat valonlähteen tason alapuolella. Kahdessa ylimmässä simulaatiossa näkyy myös kuvan poikki kulkeva vahvempi viiva, horisontti. Simulaatio-ohjelma: HaloPoint.
			20° lateral arc 20° lateraalikaari on valonlähteen tasossa näkyvä 18° parhelian kaltainen halo. Se on yksi niin sanotuista Lascarin haloista, jotka ovat keskisillä Andeilla vuonna 1997 näkyneessä halonäytelmässä havaittuja uusia haloja. 20° lateraalikaari on muutoin identtinen 18° parhelian kanssa, paitsi että se sijaitsee kaksi astetta kauempana Auringosta. Lascarin halonäytelmässä 20° lateraalikaari oli himmeä ja sen erottumista häiritsivät samalla alueella näkyvät muut halot. 20° lateraalikaari kuin muutkin Lascarin halot on onnistuttu simuloimaan tietokoneella. Simuloinnissa käytetyt eksoottiset pyramidikiteet ovat kuitenkin teoreettisesti epätodennäköisiä. Voi olla että, vaikka simulaatiot selittävätkin nähdyt halot hyvin, kiteet todellisuudessa poikkeavat jollain tavalla simulaatioissa käytetyistä. 20° lateraalikaari on valokuvissa epämääräinen, minkä vuoksi sen asemaa ei voi pitää vakiintuneena. Uusinto Lascarin halonäytelmästä olisi hyvin toivottava. Lascarin halonäytemässä 20° lateraalikaareksi tulkittava ilmiö on hyvin epämääräinen. Kuva Leena Virta. Vasemmalla vahvasti kontrastikäsitelty valokuva Lascarin halonäytelmästä ja oikealla simulaatio haloista. Merkityt halot simulaatiossa ovat 20° lateraalikaari (20ePs), 19° lateraalikaari (19mPls) ja 18° parhelia (18Ps). 20eH on eksoottinen, hyvin himmeä rengas jolle ei ole omaa katagoriaa vielä Taivaanvahdissa. Kuva Leena Virta.
			Upper 28° vertical arc [Lascar] Ylempi 28° vertikaalikaari on suoraan Auringon yläpuolella näkyvä pitkä värillinen kaari. Se on yksi niin sanotuista Lascarin haloista, jotka ovat keskisillä Andeilla vuonna 1997 näkyneessä pyramidihalonäytelmässä havaittuja uusia haloja. 28° vertikaalikaari kuin muutkin Lascarin halot on onnistuttu simuloimaan tietokoneella. Simuloinnissa käytetyt eksoottiset pyramidikiteet ovat kuitenkin teoreettisesti epätodennäköisiä. Voi olla että, vaikka simulaatiot selittävätkin nähdyt halot hyvin, kiteet todellisuudessa poikkeavat jollain tavalla simulaatioissa käytetyistä. Valokuvissa on mahdollista saada helposti aikaan ylempää 28° vertikaalikaarta muistuttava artefakti. Näin käy jos ylemmän 23° parhelian sisältävän kuvan kontrastia vahvistetaan runsaasti. Ylempi 28° vertikaalikaari näkyy 23° parhelian päällä. Kuva Leena Virta. Simulaatiot neljälle valonlähteen korkeudelle ylemmästä ja alemmasta 28° vertikaalikaaresta. Myös 28° rengas on simuloitu, ohut kaareva vaakaviiva on horisontti. Simulaatio-ohjelma: HaloPoint.
			Lower 28° vertical arc [Lascar] Alempi 28° vertikaalikaari on Auringon yläpuolella näkyvä pitkä, Aurinkoon nähden kovera kaari. Se on yksi niin sanotuista Lascarin haloista, jotka ovat keskisillä Andeilla vuonna 1997 näkyneessä pyramidihalonäytelmässä havaittuja uusia haloja. 28° vertikaalikaari kuin muutkin Lascarin halot on onnistuttu simuloimaan tietokoneella. Simuloinnissa käytetyt eksoottiset pyramidikiteet ovat kuitenkin teoreettisesti hyvin epätodennäköisiä. Voi olla että, vaikka simulaatiot selittävätkin nähdyt halot hyvin, kiteet todellisuudessa poikkeavat jollain tavalla simulaatioissa käytetyistä. Alempi 28° vertikaalikaari Lascarin halonäytelmässä. Sen sisäpuolella on himmeä ja paksu halo, jonka ulompi osa on alempaa 23° parheliaa. Kuva on otettu vinossa, suunta Auringosta suoraan alaspäin on alaoikealle. Kuva Marko Riikonen. Simulaatiot neljälle valonlähteen korkeudelle ylemmästä ja alemmasta 28° vertikaalikaaresta. Myös 28° rengas on simuloitu, ohut kaareva vaakaviiva on horisontti. Simulaatio-ohjelma: HaloPoint.
			Upper 28° lateral arc [Lascar] Ylempi 28° lateraalikaari on Auringosta yläviistoon näkyvä pienialainen valoalue. Se on yksi niin sanotuista Lascarin haloista, jotka ovat keskisillä Andeilla vuonna 1997 näkyneessä pyramidihalonäytelmässä havaittuja uusia haloja. Ylempi 28° lateraalikaari kuin muutkin Lascarin halot on onnistuttu simuloimaan tietokoneella. Simuloinnissa käytetyt eksoottiset pyramidikiteet ovat kuitenkin teoreettisesti hyvin epätodennäköisiä. Voi olla, että vaikka simulaatiot selittävätkin nähdyt halot hyvin, kiteet todellisuudessa poikkeavat jollain tavalla simulaatioissa käytetyistä. Ylempi 28° lateraalikaari Lascarin halonäytelmässä. Diojen skannauksessa himmeät halot heikkenivät lähes olemattomiin, minkä vuoksi kuvien kontrastia on jouduttu vahvaistaamaan runsaasti. Halojen erottuvuutta on parannettu myös pinoamalla. Ylempänä on keskiarvopino neljästä kuvasta ja alempana tämä on vielä pinottu itsensä kanssa peilikuvana. Kysymysmerkillä merkitty halo on Lascarin halojen viimeisimmän teorian mukaan "ylempi 13° vertikaalikaari", mutta mittaukset kolmesta diasta sijoittavat sen alemmaksi 11-12 asteen etäisyydelle. Havaintotilanteessa se tuli tulkituksi Moilasen kaarena. Halolla oli selvä V-muoto, joka kalansilmäkuvissa on hävinnyt. Kuvat Leena Virta. Simulaatiot ylemmistä ja alemmista 28° lateraalikaarista kahdelle valonlähteen korkeudelle. Myös 28° rengas on simuloitu. Kuvan poikki kulkeva viiva on horisontti. Alempia 28° lateraalikaaria ei varmuudella Lascarin halonäytelmän kuvista löydy. Simulaatio-ohjelma: HaloPoint.
			Helic arc Aurinkokaari on pitkä valkea kaari, joka risteää itsensä valonlähteessä. Aurinkokaaren esiintymiset voidaan jakaa kahteen tyyppiin: niihin jotka näkyvät Parryn kaaren kanssa ja niihin jotka näkyvät ilman sitä. Parryn kaaren seurana näkyvää aurinkokaarta voidaan kutsua klassiseksi aurinkokaareksi, sillä tiedämme kuinka se syntyy: se syntyy samoista Parry-asennossa leijailevista kiteistä kuin Parryn kaarikin. Näin muodostunut aurinkokaari ilmenee yleensä pitkänä kaarena joka parhaimmillaan muodostaa täyden loopin valonlähteen päällä (kuitenkaan hyvin korkealla Auringolla halo ei risteä valonlähteessä ja näkyy valonlähteen alapuolella). Yläpilvissä klassinen aurinkokaari on erittäin harvinainen, lumitykkien muodostamissa jääsumuissa sensijaan Parry-asennon aiheuttama aurinkokaari on nähtävissä huomattavasti useammin, varsinkin jos käyttää valonlähteenä kirkasta kohdevaloa. Ilman Parryn kaarta esiintyviä aurinkokaaria nähdään pelkästään jääsumussa. Tällaiset aurinkokaaret ilmenevät Auringosta ylöspäin nousevina lyhyinä, 22° renkaan sisäpuolelle rajoittuneina kaaren pätkinä. Niitä on nähty jopa pelkän auringonpilarin seurassa. Ei tiedetä millainen kide aiheuttaa tällaisia aurinkokaaria. Aurinkokaari muodostaa täyden Auringossa risteävän loopin tässä halonäytelmässä. Kuva Marko Riikonen. Jääsumuun syntynyt halonäytelmä aurinkokaarella. Myös monia muita haloja on nähtävissä, osa näistä on merkitty kuvaan. Vaikka tästä kuvasta ei käy ilmi, aurinkokaari teki halonäytelmässä täyden loopin Kuun yläpuolella. Kuva Jari Luomanen. Simulaatiot aurinkokaaresta (nuoli) neljälle valonlähteen korkeudelle. Kalansilmänäkymä kattaa koko horisontin yläpuolisen taivaan. Apukuviona ovat 22° ja 46° renkaat. Aurinkokaari ei risteä valonlähdettä yli 60° asteen valonlähteen korkeudella. Simulaatio-ohjelma: HaloPoint.
			Subhelic arc Ala-aurinkokaari on pitkä valkea kaari. Teoriassa se muodostaa taivaanpallolle laajan loopin joka risteää itseään horisontin alapuolella ala-auringon kohdalla. Ala-aurinkokaari lakkaa näkymästä horisontin päällä kun valonlähde nousee 60 astetta korkeammalle. Ala-aurinkokaari syntyy tavallisesti niin sanotuissa pylväsasennossa leijailevista kiteistä. Haloa kannattaa siten alkaa katsella taivaalta jos pylväsasennosta muodostuvat yleisemmät halot, 22° ja 46° sivuavat kaaret ovat hyvin kehittyneitä. Myös horisonttirengas on ala-aurinkokaaren pakollinen seuralainen. Ala-aurinkokaari muodostuu lisäksi harvinaisemmassa Parry-asennossa leijailevista kiteistä, mutta yleensä Parry-asennon osuus halon on intensiteettistä on merkityksetön. Ala-aurinkokaaren näkeminen yläpilvissä voi ottaa vuosikymmenen jos toisenkin. Lumitykityksestä syntyneissä jääsumuissa halo on helpommin tarjolla, varsinkin jos käyttää pimeällä kirkasta kohdevaloa halonäytelmän luomiseen. Tällä tavoin muodotetuissa halonäytelmissä ala-aurinkokaari on nähtävissä jopa joka talvi. Ala-aurinkokaaren voi nähdä myös auton kuuraisessa tuulilasissa. Parhaiten tällaiset pintahalot saadaan esiin pimeällä käyttämällä valonlähteenä kirkasta taskulamppua. Halonäytelmä jääsumussa selkeällä ala-aurinkokaarella. Kuva Jari Luomanen. Tässä jääsumuhalonäytelmässä näkyvä ala-aurinkokaari on epätavallisesti kirkkammillaan Trickerin vasta-aurinkokaarta sivuavassa kohdassa. Normaalisti ala-aurinkokaari heikkenee näkymättömiin sivuamiskohdassa. Selitys ilmiölle löytyy simulaatioiden perusteella erikoisista litistyneen kuusikulmion muotoisista jääkiteistä. Poikkeuksellista on myös se, että nähtävästi jääkiteen Parry-asento on tässä suurimmalta osalta vastuussa niin ala-aurinkokaaren kuin Trickerin intensiteetistä. Kuva Jari Luomanen. Simulaatiot ala-aurinkokaaresta sekä kaikista muista pylväsasennossa leijailevien jääkiteiden aiheuttamista haloista neljälle valonlähteen korkeudelle. Mukaan on simuloitu myös 120° sivuaurinko. Näkymä kattaa puolet horisontin yläpuolisesta taivaasta, Aurinko on vasemmassa laidassa. Simulaatio-ohjelma HaloPoint.
			Subanthelic arc Alavasta-aurinkokaari on valonlähdettä vastapäätä näkyvä valkea kaari. Teoriassa se muodostaa taivaalle loopin joka risteää itseään horisontin alapuolella alavasta-aurinkopisteessä, eli havaitsijan pään varjon kohdalla. Käytännössä halosta havaitaan yleensä vain horisontin yläpuolinen osa. Täydellisestä loopista näkyvillä on valonlähteen korkeudesta riippuen normaalisti segmentit vain joko loopin laidoilla tai yläosassa. Alavasta-aurinkokaari syntyy niin sanotussa Parry-asennossa leijailevissa jääkiteissä ja sen esiintymiseen on mahdollisuudet ainoastaan kun taivaalla on muita tästä asennosta syntyviä haloja. Tällaisia haloja ovat Parryn ja Tapen kaaret, sekä aurinkokaari. Ei silti kannata pettyä jos tämän halokolmikon seurassa ei näy alavasta-aurinkokaarta - se on niitä huomattavasti harvinaisempi. Alavasta-aurinkokaarta Auringon tai Kuun valaisemalle taivaalle odotellessa voikin helposti vierähtää ihmisikä. Toisin on jääsumuun kirkkaalla lampulla luotujen halonäytelmien suhteen. Lampun valokeilassa alavasta-aurinkokaaren voi tavoittaa laskettelurinteiden lumitykkien muodostamista jääsumuista jopa joka talvi. Halonäytelmän ei tällöin tarvitse olla edes erityisen hyvälaatuinen, kunhan nyt Parryn kaari on taivaalla. Alavasta-aurinkokaarta on nähty ainoastaan jääsumussa. Yksi havainto on myös lentokoneesta. Halo yksi neljästä niin sanotusta kaleidoskooppikaaresta, johon kuuluvat lisäksi aurinkokaari, ala-aurinkokaari ja Trickerin vasta-aurinkokaari. Jääsumuun muodostuneen halonäytelmän näkymä Aurinkoa vastapäätä. Näkyvillä ovat kaikki niin sanotut kaleidoskooppikaaret, joihin alavasta-aurinkokaaren lisäksi kuuluu Trickerin vasta-aurinkokaari, aurinkokaari ja ala-aurinkokaari. Aurinkokaari on kuvassa hyvin himmeä. Alavasta-aurinkokaari esiintyy tässä matalalle valonlähteelle tyypilliseen tapaansa kahtena segmenttinä. Vertaa tätä alla olevaan samassa jääsumussa, mutta yöllä lampun valossa valokuvattuun halonäytelmään. Kuva Marko Riikonen. Jääsumuun lampulla luodun halonäytelmän näkymä lamppua vastapäätä. Lamppu on noin viiden asteen korkeudella ja alavasta-aurinkokaari esiintyy tyypilliseen tapaansa kahtena pystynä segmenttinä. Greenlerin diffuusi vasta-aurinkokaari on hyvin selvä. Tränklen diffuusi vasta-aurinkokaari (ei merkitty) sensijaan antaa itsestään vain viitteitä puolivälistä alaspäin kirkastuneen Trickerin vasta-aurinkokaaren muodossa. Kuva Marko Riikonen. Simulaatiot alavasta-aurinkokaaresta, aurinkokaaresta, Trickerin vasta-aurinkokaaresta sekä ala-aurinkokaaresta neljälle valonlähteen korkeudelle. Myös horisonttirengas on mukana. Näkymä kattaa 180 astetta horisontin yläpuolista taivasta valonlähdettä vastapäätä. Alavasta-aurinkokaari sivuaa teoriassa aurinkokaarta, Trickerin vasta-aurinkokaari ala-aurinkokaarta. Tätä neljän halon perhettä kutsutaan kaleidokooppikaariksi. Simulaatio-ohjelma: HaloPoint.
			Wegener anthelic arcs Wegenerin vasta-aurinkokaari on laaja-alainen halo, josta yleensä nähdään vain horisonttirenkaan yläpuolella olevia osia. Se on tavallisesti valkoinen, mutta parhaimmillaan siinä erottuu haaleita spektrin värejä. Kuten muutkin vasta-aurinkokaaret, myös Wegener risteää itseään vasta-aurinkopisteessä. Näin ei kuitenkaan luonnossa tavallisesti tapahdu ennenkuin Aurinko on yli 50 asteen korkeudella. Wegenerin vasta-aurinkokaari syntyy samoissa kiteissä kuin 22° ja 46° sivuavat kaaret. Jos nämä halot puuttuvat, ei Wegenerin vasta-aurinkokaartakaan synny. Myös horisonttirengas on erottamaton osa Wegenerin sisältäviä halonäytelmiä. Wegener on mahdollista nähdä yläpilvissä muutaman kerran vuosikymmennessä, mutta se jää helposti huomaamatta pilvikuitujen seasta. Kupera peili, joka tiivistää halot paremmin näkyville, on hyvä olla taskussa kun Wegeneriä alkaa taivaalta etsimään. Monesti halo löydetään vasta valokuvista. Helpoiten sen saa yläpilvistä esiin jos ottaa halonäytelmästä useita valokuvia peräkkäin jalustalta ja pinoaa ne yhdeksi keskiarvokuvaksi. Ehkä paras mahdollisuus Wegenerin vasta-aurinkokaaren näkemiseksi on laskettelurinteiden lumitykityksistä muodostuneessa jääsumussa, varsinkin silloin jos halonäytelmän valonlähteenä on mahdollista käyttää kirkasta kohdevaloa. Tässä Kuun jääsumuhalonäytelmässä nähtiin erityisen pitkä Wegenerin vasta-aurinkokaari. Horisonttirenkaan yläpuolella se muodostaa täyden loopin ja alapuolellakin ulottuu aina alaprimääriin Tapen kaareen saakka. Kuva Jari Luomanen. Jääsumuhalonäytelmä Wegenerin vasta-aurinkokaarella. Kuva Olli Sälevä. Lyhyt Wegenerin vasta-aurinkokaaren pätkä yläpilveen syntyneessä halonäytelmässä. Vaikka halo oli heikosti värillinen, se jäi silti huomaamatta havaintotilanteessa. Kuva Marko Riikonen. Wegenerin vasta-aurinkokaari näkyy useiden muiden halojen ohella kirkkaalla lampulla jääsumuun luodussa halonäytelmässä. Lampun korkeus on 5 astetta. Kuva Marko Riikonen. Simulaatiot Wegenerin vasta-aurinkokaaresta neljälle valonlähteen korkeudelle. Mukana on myös Wegenerin kanssa aina näkyvät seuraishalot, eli 46° ja 22° sivuavat kaaret sekä horisonttirengas. Wegenerin vasta-aurinkokaari sivuaa teoriassa 22° sivuavaa kaarta sen ylä- ja alaosassa. Simulaatio-ohjelma: HaloPoint.
			Tricker anthelic arcs Trickerin vasta-aurinkokaari on terävä valkoinen kaari joka näkyy valonlähdettä vastapäätä. Halo syntyy yleensä samassa asennossa leijailevissa kiteissä kuin 22° ja 46° sivuavat kaaret. Näiden ollessa hyvin kehittyneitä kannattaa tarkistaa onko Trickerin vasta-aurinkokaari taivaalla. Alle 30 asteen valonlähteen korkeuksilla Trickerin vasta-aurinkokaaren näkymistä sotkee diffuusi vasta-aurinkokaari. Vasta-aurinkokaaren ylemmän haarukan sisäänpäin kaartuminen on kuitenkin varma merkki Trickeristä. Tunnistuksessa voi auttaa myös tieto, että Tricker on verraten terävä kaari kun taas diffuusit vasta-aurinkokaaret ovat nimesä mukaisesti diffuuseja. Trickerin vasta-aurinkokaari risteää itsensä teoriassa vasta-aurinkopisteessä alle 30 asteen valonlähteen korkeuksilla. Valonlähteen noustessa tätä korkeammalle näin ei enää tapahdu, vaan halo alkaa ylösalaisen V:n muotoisena kaarena etääntyä alemmaksi vasta-aurinkopisteestä. Teoriassa Tricker sivuaa ala-aurinkokaarta, mutta toisinaan halot himmenevät sivuamiskohdassa näkymättömiin. Diffuusi ja Trickerin vasta-aurinkokaari syntyvät samassa asennossa leijuvissa kiteissä, mutta silti ne voivat näkyä ilman toisiaan alle 30 asteenkin valonlähteen korkeuksilla. Diffuusit ilman Trickeriä tai hyvin heikolla Trickerillä ovat tyypillinen näky kirkkaalla lampulla tuotetuissa jääsumunäytelmissä. Sensijaan Tricker ilman diffuusia on hyvin harvinainen. Nämä erot halojen näkymisessä riippuvat kiteiden prismasivujen kokosuhteista. Trickerin vasta-aurinkokaaren voi odottaa havaitsevansa yläpilvisellä taivaalla korkeintaan kerran kymmenessä vuodessa. Sensijaan jääsumussa halo on nähtävissä huomattavasti useammin jos matkaa laskettelurinteille, missä lumitykit tuottavat laadukkaita jääsumuja. Parhaiten sen saa näissä jääsumuissa esille käyttämällä valonlähteenä pimeän aikaan kirkasta kohdevaloa. Trickerin vasta-aurinkokaari jääsumuhalonäytelmässä. Tricker ja ala-aurinkokaari heikkenevät tyypilliseen tyyliinsä kohdassa jossa niiden pitäisi sivuta toisiaan. Kuva Olli Sälevä. Täysi Trickerin looppi on mahdollista nähdä lähinnä jääsumuun kirkkaalla lampulla luoduissa halonäytelmissä. Tässä se oli erityisen selkeä. Kuva Marko Riikonen. Simulaatiot kaikista niin sanotussa pylväs-asennossa leijailevien kiteiden tuottamista haloista (vasemmalla) sekä pelkästään Trickerin vasta-aurinkokaaresta (oikealla) viidelle valonlähteen korkeudelle. Kide on säännöllinen kuusikulmio. Trickerin vasta-aurinkokaari irtoaa horisonttirenkaasta kun valonlähde nousee yli 30 asteen korkeudelle. Ohut poikkiviiva on horisontti. Simulaatio-ohjelma: HaloPoint.
			Uppercave Hastings antisolar arc Yläkovera Hastingsin vasta-aurinkokaari on laaja-alainen halo, josta on toistaiseksi nähty vain horisonttirenkaan yläpuolella olevia osia. Halon muoto on hyvin samankaltainen kuin Wegenerin vasta-aurinkokaarella ja Auringon korkeudesta riippuen se on tämän kanssa joko kokonaan tai osittain päällekkäinen. Hastingsin vasta-aurinkokaariin kuuluu neljään eri kaarta, joista kukin sivuaa yhtä neljästä Parryn kaaresta. Yläkovera Hastings sivuavaa yläkoveraa Parrya. Yläkovera Hastingsin vasta-aurinkokaari Kuun jääsumuhalonäytelmässä Sievissä. Sen seurana ei ole poikkeuksellisesti Wegenerin vasta-aurinkokaarta. Yläkovera Parryn kaari, joka syntyy samasta jääkiteen asennosta kuin Hastings, onkin paremmin kehittynyt kuin 22° ylläsivuava kaari, joka syntyy samasta asennosta kuin Wegener. Kuva Marko Mikkilä. Etelänavalla tammikuussa 1999 kuvattu jääsumuhalonäytelmä, jonka runsaslukuisesta halomuotojen joukosta löytyy myös yläkovera Hastingsin vasta-aurinkokaari. Se erkanee hyvin himmeänä Wegenerin vasta-aurinkokaaresta Auringon puolella taivasta ja kurottaa kohti yläkoveraa Parryn kaarta. Wegener puolestaan jatkuu kohti 22° ylläsivuavaa kaarta. Kuva Jarmo Moilanen. Simulaatiot Hastingsin vasta-aurinkokaarista neljälle valonlähteen korkeudelle. Myös Parryn kaaret on simuloitu, 22° rengas on esitetty viivalla. Simulaatio-ohjelma HaloPoint
			Uppervex Hastings antisolar arc Yläkupera Hastingsin vasta-aurinkokaari sivuaa yläkuperaa Parryn kaarta. Se on Auringon halonäytelmissä huomattavasti harvinaisempi kuin "tavanomainen" yläkovera Hastingsin vasta-aurinkokaari. Jääsumuissa, joissa valonlähteenä käytetään kirkasta lamppua, yläkupera Hastings on verraten tavallinen näky. Näissä havainnoissa valonlähde on tyypillisesti horisontin alapuolella. Tämän vuoksi ilmiö voidaan tulkita myös alakoverana Hastingsin vasta-aurinkokaarena, jos on sovittu että halotaivas kiepsautetaan ylösalaisin kun valo on horisontin alapuolella. Yläkupera Hastingsin vasta-aurinkokaari (alemmat nuolet) Rovaniemellä maaliskuussa 2017 valokuvatussa halonäytelmässä. Samanmuotoinen, siitä hiukan erillään oleva halo on Wegenerin vasta-aurinkokaari (ylemmät nuolet). Auringonkorkeus 5,3 astetta. Kuva Marko Riikonen KUVA Simulaatiot kolmelle auringonkorkeudelle Parryn kaarista ja Hastingsin vasta-aurinkokaarista. Vihreä, keltainen ja purppura merkitsevät vastaavasti yläkoveraa, yläkuperaa ja alakuperaa Parrya ja niiden Hastingsejä. Simulaatio-ohjelma HaloPoint
			Greenler's diffuse antisolar arc Diffuusi vasta-aurinkokaari on nimensä mukaisesti diffuusi kaari Aurinkoa vastapäätä. Toki se voi näkyä myös kuun tai lampun valossa. Halo syntyy samassa asennossa leijailevissa kiteissä kuin 22° ja 46° sivuavat kaaret. Hyvin kehittyneiden sivuavien kaarten ollessa taivaalla kannattaakin aina tarkistaa onko diffuusi vasta-aurinkokaari taivaalla. Diffuusi vasta-aurinkokaari on summa useasta eri halosta, joista kaksi kattaa suurimman osan sen intensiteetistä. Nämä ovat Greenlerin ja Tränklen diffuusit vasta-aurinkokaaret. Luonnollisilla valonlähteillä niitä ei yleensä pysty erottamaan toisistaan ja siksi tavallisesti puhutaankin pelkästään diffuusista vasta-aurinkokaaresta. Lisäksi samalla taivaan alueella näkymää voi olla sotkemassa vielä Trickerin vasta-aurinkokaari. Diffuusi vasta-aurinkokaari on kirkkammillaan kohdissa jossa halo leikkaa itsensä, eli horisontin päällä vasta-aurinkopisteessä ja horisontin alapuolella alavasta-aurinkopisteessä (jälkimmäinen on havaitsijan pään varjon kohta). Joskus näissä kohdissa näkyy selkeä pyöreä valokeskittymä, eli vasta-aurinko tai alavasta-aurinko. Heikosti kehittynyt diffuusi vasta-aurinkokaari saattaa matalalla Auringolla näyttäytyä pelkkänä valkeana pilarina. Kirkkaalla kohdevalolla jääsumuun luoduissa halonäytelmissä diffuusien vasta-aurinkokaarten anatomia on siinä määrin selkeä, että molemmat halot ovat usein tunnistettavissa. Greenlerin vasta-aurinkokaari on tavallisesti heikompi tai saattaa puutua jopa kokonaan. Tämä johtuu siitä, että lumitykkien synnyttämän jääsumun kiteet ovat usein kolmiomaisia jolloin ne suosivat Tränklen vasta-aurinkokaaren muodostumista. Kun kiteet ovat suurinpiirtein säännöllisiä kuusikulmiota, Greenlerin vasta-aurinkokaari on voimakas. Diffuusin vasta-aurinkokaaren voi odottaa havaitsevansa yläpilvisellä taivaalla korkeintaan kerran kymmenessä vuodessa. Sensijaan jääsumussa halon voi nähdä huomattavasti useammin jos matkustaa laskettelurinteille, missä lumitykit tuottavat laadukkaita jääsumuja. Kirkkaalla kohdevalolla diffuusit vasta-aurinkokaaret muodostuvat jääsumussa suorastaan helposti ja ovat joka talvi korjattavissa olevaa kauraa. Diffuusi vasta-aurinkokaari jääsumussa. Kuva Jari Luomanen. Tässä kirkkaalla kohdevalolla jääsumuun luodussa halonäytelmässä Greenlerin vasta-aurinkokaari on hyvin selkeä, niinkuin myös Trickerin vasta-aurinkokaaren looppi. Kuva Marko Riikonen. Simulaatiot kaikista niin sanotussa pylväs-asennossa leijailevien kiteiden tuottamista haloista (vasemmalla) sekä pelkästään Trickerin vasta-aurinkokaaresta (oikealla) viidelle valonlähteen korkeudelle. Ohut poikkiviiva on horisontti. Simulaatio-ohjelma: HaloPoint. Simulaatiot Greenlerin ja Tränklen diffuuseista vasta-aurinkokaarista viidelle valonlähteen korkeudelle. Simulaatio-ohjelma: Halo-Point.
			Tränkle diffuse anthelic arcs Diffuusi vasta-aurinkokaari on nimensä mukaisesti diffuusi kaari Aurinkoa vastapäätä. Toki se voi näkyä myös kuun tai lampun valossa. Halo syntyy samassa asennossa leijailevissa kiteissä kuin 22° ja 46° sivuavat kaaret. Hyvin kehittyneiden sivuavien kaarten ollessa taivaalla kannattaakin aina tarkistaa onko diffuusi vasta-aurinkokaari taivaalla. Diffuusi vasta-aurinkokaari on summa useasta eri halosta, joista kaksi kattaa suurimman osan sen intensiteetistä. Nämä ovat Tränklen ja Greenlerin diffuusit vasta-aurinkokaaret. Luonnollisilla valonlähteillä niitä ei yleensä pysty erottamaan toisistaan ja siksi tavallisesti puhutaankin pelkästään diffuusista vasta-aurinkokaaresta. Lisäksi näkymää voi olla sotkemassa vielä Trickerin vasta-aurinkokaari. Noin 25 astetta korkeammalla valonlähteellä on kuitenkin mahdollisuus tunnistaa Tränklen vasta-aurinkokaari, sillä Greenlerin kaari ei enää risteä vasta-aurinkopisteessä. Tällöin ainoa merkki Tränklen kaaresta saattaa olla vasta-aurinko, joka matalilla, noin alle 40 asteen valonlähteen korkeuksilla voi olla vain diffusien vasta-aurinkokaarten aiheuttama. Suurilla Auringon korkeuksilla se on puolestaan horisonttirenkaan ja Wegenerin vasta-aurinkokaaren risteämisen tulosta. Kirkkaalla kohdevalolla jääsumuun luoduissa halonäytelmissä diffuusien vasta-aurinkokaarten anatomia on siinä määrin selkeä, että molemmat halot ovat monesti tunnistettavissa. Yleensä Tränklen vasta-aurinkokaari dominoi, sillä jääsumun kiteet ovat usein kolmiomaisia, mikä on sen näkymiselle edullista, mutta ei Greenlerin vasta-aurinkokaarelle. Edellä sanottu koski näkymää horisontin päällä. Diffuusit vasta-aurinkokaaret esiintyvät myös horisontin alla. Siellä Tränklen kaari hallitsee näkymää verraten terävällä olemuksellaan, Greenlerin luultavasti ollessa liian diffuusi havaittavaksi. Horisontin alapuolisten osien havaitsemiseksi yksi mahdollisuus on matkustaa yläpilvien päällä lentokonessa. Toinen mahdollisuus on sijoittaa maanpinnalla jääsumussa kirkas kohdevalo horisontin alapuolelle, jolloin näkymä taivaalla vastaa positiivisen valonlähteen korkeuden horisontin alapuolista näkymää. Diffuusin vasta-aurinkokaaren voi odottaa havaitsevansa yläpilvisellä taivaalla korkeintaan kerran kymmenessä vuodessa. Sensijaan lumitykkien muodostamassa jääsumussa halo on nähtävissä huomattavasti useammin. Kirkkaalla kohdevalolla diffuusit vasta-aurinkokaaret muodostuvat jääsumussa suorastaan helposti ja ovat joka talvi korjattavissa olevaa kauraa. Diffuusi vasta-aurinkokaari jääsumussa. Kuva Marko Riikonen. Diffuusin vasta-aurinkokaaren osa horisontissa. Jos Aurinko on ollut kuvaa otettaessa samalla korkeudella kuin ilmiön kirkkain kohta, voi ilmiötä kutsua myös vasta-auringoksi. Kuva Jukka Koivisto. Kirkkaalla kohdevalolla luodussa halonäytelmässä vasemmassa yläkulmassa erottuvat niin Tränklen kuin Greenlerin vasta-aurinkokaaret. Valokuvan vieressä on ilmiöstä simulaatio kaikilla käytetyssä kiteessä toteutuneilla valonreiteillä. Alla vasemmalla on suodatettu esille pelkästään Tränklen ja oikealla Greenlerin vasta-aurinkokaaren valonsäteet. Valokuvan yläoikeassa kulmassa näkyy kuvan ulkopuolella olevan Kuun muodostama 22° ylläsivuava kaari. Simulaatio-ohjelma: HaloPoint. Kuva Marko Riikonen. Simulaatiot kaikista niin sanotussa pylväs-asennossa leijailevien kiteiden tuottamista haloista (vasemmalla) sekä pelkästään Trickerin vasta-aurinkokaaresta (oikealla) viidelle valonlähteen korkeudelle. Ohut poikkiviiva on horisontti. Tränklen diffuusi vasta-aurinkokaari leikkaa itsensä niin horisontin päällä vasta-aurinkopisteessä, kuin horisontin alla alavasta-aurinkopisteessä. Simulaatio-ohjelma: HaloPoint. Simulaatiot Greenlerin ja Tränklen diffuuseista vasta-aurinkokaarista viidelle valonlähteen korkeudelle. Simulaatio-ohjelma: Halo-Point.
			Pseudo Wegener Pseudo-Wegener on 22 astetta valonlähteen päällä esiintyvä halo, joka halo muistuttaa vääristynyttä Wegenerin (tai Hastingsin) vasta-aurinkokaarta. Sen sijaan että se kaartuisi horisontin suuntaisesti, se laskeutuu loivasti alaspäin, yltäen pisimmillään suurinpiirtein 46° renkaan etäisyydelle saakka. Kaaren olemuksessa on vaihtelua. Toisissa näytemissä se ilmenee ilmenee verraten rajatuina spotteina 22° ylläsivuavan molemmin puolin. Haloa ei ole kyetty selittämään. Erikoista näyttäsi olevan halon taipumus esiintyä näytelmien huonommassa kehitysvaiheessa. Kaksi vaihetta Rovaniemellä joulukuussa 2016 näkyneestä lampulla luodusta jääsumuhalonäytelmästä, jossa oli pseudo-Wegener (nuolet). Kuvat Marko Riikonen Pseudo-Wegener lampulla valaistussa halonäytelmässä joulukuussa 2015 Rovaniemellä. Haloa merkkaa kuvassa ylempi nuoli, alempi merkkaa normaalia Wegenerin vasta-aurinkokaarta. Kuva Marko Riikonen, Aleksi Velhola
			Anthelion Vasta-aurinko on valonlähdeen korkeudella, sitä vastapäätä näkyvä valkea valokeskittymä. Se on matalilla, noin alle 40 asteen valonlähteen korkeuksilla osa diffuusia vasta-aurinkokaarta. Suurilla valonlähteen korkeuksilla se on Wegenerin vasta-aurinkokaaren ja horisonttirenkaan risteämisen tulosta. Vasta-aurinko voidaan raportoida silloin kun vasta-aurinkopisteessä on selkeästi rajautunut kirkkaampi kohta. Korkealla Auringolla nähtävä Wegenerin ja horisonttirenkaan risteämisen aiheuttama vasta-aurinko on hiukan vaakasuunnassa venähtänyt valokeskittymä. Pilvikuitujen satunnaiset kirkastumat horisonttirenkaalla saattavat hämäävästi muistuttaa vasta-aurinkoa. Yleensä kuitenkin tällaiset tapaukset on karsittavissa pois valokuvia tutkimalla. Valokuvaan voi toisaalta muodostua linssiheijastumasta vasta-aurinko jota ei taivaalla näkynyt. Tämä on mahdollista kun halonäytelmää kuvataan kalansilmälinssillä Aurinkoa peittämättä. Vasta-auringon esiintymät ovat vähälukuisia, sillä sekä diffuusi että Wegenerin vasta-aurinkokaari ovat harvinaisia haloja. Historiallisista havainnoista löytyy erikoisia, verraten korkealla valonlähteellä näkyneitä vasta-aurinkoja ilman vasta-aurinkokaaria. Tällaisista ei ole kuitenkaan saatu valokuvia. Tässä diffuusissa vasta-aurinkokaaressa on selkeä kirkastuma, jota myös vasta-auringoksi voi kutsua. Kuva Alexander Wünsche. Tämä diffuusin vasta-aurinkokaaren ydinosa on sen verran kompakti, että sitä voi kutsua myös vasta-auringoksi. Kuva Jukka Koivisto. Wegener-tyypin vaakasuunnassa pidentynyt vasta-aurinko on hyvin selkeä tässä Kuun jääsumuhalonäytelmässä. Kuvaan on merkitty joitakin halonäytelmän lukuisista haloista. Alakovera Parry kirkastaa 22° sivuavaa kaarta klo 4 ja 8 suunnilla. Alaprimaari Tapen kaari puolestaan näkyy jatkeena 46° allasivuavan kaaren yläosassa. Kuva Jari Luomanen.
			Subparhelia Alasivuauringot näkyvät horisontin alapuolella. Ne sijaitsevat samassa määrin horisontin alapuolella kuin valonlähde on horisontin yläpuolella. Näiden värillisten halojen näkymiseksi havaitsijan alapuolella on oltava jääkiteitä. Tällainen tilanne on mahdollinen joko maanpinnalla jääsumussa tai lentokoneesta havaitessa. Jääsumussa alasivuaurinkojen voi nähdä kimaltelevan erillisissä kiteissä varjoista lumipenkkaa vasten. Korkealta paikalta katsoessa jääkiteitä voi olla havaitsijan alapuolella niin paljon, että alasivuauringot ilmenevät samanlaisina kiinteinä valoalueina kuten lentokoneestakin. Jääsumussa kirkkalla lampulla luodussa halonäytelmässä halotaivas on mahdollista kääntää ylösalaisin niin että alasivuauringot näkyvät horisontin päällä. Tämä tapahtuu sijoittamalla lamppu horisontin alapuolelle. Koska alasivuauringot aiheuttavat laattakiteet ovat vaakasuunnassa leikattavissa kahteen symmetriseen puoliskoon, näkymä vastaa täydellisesti sitä mitä näkyisi horisontin alapuolella jos valo olisi horisontin päällä. Lentomatkoilla alasivuauringot eivät ole erityisen harvinaisia, mutta ne ovat lyhytaikaisia ja saattavat siksi mennä sivu suun. Jääsumussa puolestaan on helppoa unohtaa katsoa maata vasten näkyvää alasivuauringon värillistä kidevälkettä. Alasivuauringot on mahdollista talvella havaita myös jään pinnalla. Tällöin ne syntyvät joko jäälle kasvaneissa kiteissä tai harvemmin jäälle ilmasta laskeutuneissa kiteissä. Niitä voi nähdä myös kuuraisen auton lasi- ja peltipinnoilla. Kirkas valkoinen ala-aurinko ja sen molemmilla puolilla näkyvät värilliset alasivuauringot lentokoneesta kuvattuna. Halot sijaitsevat aina yhtä paljon horisontin alapuolella kuin Aurinko on horisontin yläpuolella. Kuva Jouni Finnilä. Alasivuauringot jään pinnalle sataneissa kiteissä. Kuva Ágnes Kiricsi. Alasivuauringot jään pinnalle kasvaneissa kiteissä. Kuva Jari Piikki. Kirkkalla lampulla jääsumuun luodussa halonäytelmässä on horisontin alapuoliset halot, alasivuaurinko ja ala-aurinko, saatu kiepsautettua horisontin päälle sijoittamalla lamppu horisontin alapuolelle. Tavallinen sivuaurinko näkyy horisontin alapuolella lampun tasossa. Kuva Jari Luomanen. Alasivuauringot auton kuuraisessa tuulilasissa. Sivuaurinkojen läpi kulkee heikko alahorisonttirengas. Valonlähteenä käytetty lamppu on kuvan yläosassa konepellin päällä. Jos valonlähde on tuulilasin toisella puolella, kyse on tavallisista sivuauringoista. Kuva Marko Riikonen.
			Subparhelic circle Alahorisonttirengas on horisontin alapuolinen halo, joka kiertää taivaan ympäri ala-auringon tasossa. Se sijaitsee siis aina yhtä kaukana horisontin alapuolella kuin valonlähde on horisontin yläpuolella. Perinteiseen tyyliin alahorisonttirengas nähdään lentokoneesta. Halo on kirkkaimmillaan aurinkoa vastapäätä 120° alasivuaurinkojen väliin jäävällä segmentillä. Kaikki lentokoneesta saadut kuvat alahorisonttirenkaasta ovat tältä alueelta. Samalla alueella esiintyy myös pitkulainen Liljequistin alasivuaurinko, joka usein aiheuttaa osaan alahorisonttirengasta enemmän tai vähemmän selkeän kirkkauden lisäyksen. Jääsumussa alahorisonttirengas on varsin helppo saada näkyviin halotaivaankääntötempun avulla. Tässä kirkas lamppu sijoitetaan horisontin alapuolelle, jolloin horisontin alapuoliset halot kiepsahtavat paremmin havaittavaksi horisontin yläpuolelle. Alahorisonttirengas syntyy käytännössä vain niin sanotussa laatta-asennossa leijailevissa kiteissä. Samasta asennosta muodostuvat myös alasivuauringot. Sensijaan 22° sivuava kaari ei ole merkki alahorisonttirenkaan näkymisestä, sillä se syntyy niin sanotussa pylväsasennossa leijuvista kiteistä jota eivät tee alahorisonttirengasta. Alahorisonttirengas on toisinaan havaittavissa myös kuuraisella auton tuulilasilla. Lisäksi harvinaisissa tapauksissa voi lumen pinnalla pään varjon sivuilla esiintyä lyhyet pätkät alahorisonttirengasta. Tällainen on mahdollista nähdä kun tuuli on painanut juuri sataneita suuria lumitähtiä vaakatasoon. Suomessa runsas lumitähtisade ja riittävän voimakas tuuli ovat harvinainen yhdistelmä, minkä vuosi ilmiö ei ole yleinen. Parhaimmat mahdollisuudet sen näkemiseen lienevät tunturialueilla. Samaan aikaan alahorisonttirenkaan pätkien kanssa näkyy Auringon puolella voimakas pilari. Muualla lumen pinnalla kidevälkkeitä on tällöin hyvin vähän. Himmeä lentokoneesta näkynyt alahorisonttirengas. Mukana on myös alavasta-aurinko. Halonäytelmä vilahti ohi 10-15 sekunnissa. Kuva Panu Lahtinen. Sijoittamalla kirkas lamppu horisontin alapuolelle on horisontin alapuoliset halot saatu käännettyä näkymään horisontin yläpuolelle tässä jääsumuhalonäytelmässä. Alahorisonttirengas on kirkkammillaan valonlähdettä vastapäätä, mutta se jatkuu heikosti kuvan alempaan alasivuaurinkoon saakka. Lamppu on kuvan reunan ulkopuolella oikealla. Näkyvillä on myös niin sanottu zeniittispotti, joka on vain lamppulla nähtävä erikoisuus. Kuva Marko Riikonen. Alahorisonttirengas läpäisee alasivuauringot auton tuulilasin kuurassa. Valona on konepellin päähän laitettu led-lamppu. Kyse on alahorisonttirenkaasta koska valo samalla puolella tuulilasia kuin havaitsija. Kuva Marko Riikonen. Lumitähtien aiheuttama alahorisonttirengas lumen pinnalla ilmenee lyhyinä kidevälkkeen pätkinä pään varjon sivuilla. Ilmiö oli visuaalisesti selkeä, mutta yksittäisessä kuvassa se tuskin näkyy. Niinpä tässä on esitetty kaksi versiota 46 yksittäisestä kuvasta tehdystä maksimipinosta. Jokainen pinoon käytetty kuva on otettu eri kohdasta lumen pintaa. Kuvat Marko Riikonen.
			120° subparhelia 120° alasivuaurinko on horisontin alapuolella näkyvä valkea valopallo, joka sijaitsee horisonttia pitkin mitaten 120 asteen päässä valonlähteestä. Halo on mahdollista nähdä lähinnä joko lentokoneesta tai jääsumussa kirkkaan kohdevalon avulla. Jääsumussa lamppu hyvä sijoittaa horisontin alapuolelle. Tämä kääntää halotaivaan ylösalaisin jolloin 120° alasivuauringot ovat helpommin havaittavissa horisontin päällä. Koska 120° alasivuauringot aiheuttavat laattakiteet ovat vaakasuunnassa leikattavissa kahteen symmetriseen puolisoon, näkymä horisontin yläpuolella vastaa täydellisesti sitä mitä näkyisi horisontin alapuolella jos valo olisi horisontin päällä. Valokuva 120° alasivuauringosta Prahan yllä. Liljequistin alasivuaurinkona merkityn halon pätkän vaihtoehtoinen tulkita saattaisi olla myös alahorisonttirengas. Kuva Tomas Trzicky. Kirkkaalla lampulla jääsumuun luotu halonäytelmä jossa näkyvät alahorisonttirengas, 120° alasivuauringot ja Liljequistin alasivuauringot. Lamppu on sijoitettu horisontin alapuolelle. Kuvan keskellä on valokeilan jääsumuun projisoima havaitsijan varjo. Kuva Jari Luomanen. Kirkkaalla lampulla jääsumuun luotu halonäytelmä jossa näkyvät muun muassa 120° alasivuauringot. Lamppu on sijoitettu horisontin alapuolelle, jolloin 120° alasivuauringot esiintyvät horisontin yläpuolella. Sama koskee tietenkin myös kuvan muita horisontin alapuolisia haloja, Liljequistin alasivuaurinkoa ja nadiirinympäristön Kerniä. Sensijaan tavalliset 120° sivuauringot ja Liljequistin sivuaurinko näkyvät horisontin alapuolella lampun tasossa. Jälkimmäinen ilmenee hyvin heikkoina valoalueina hankea vasten. Kuva Marko Riikonen.
			Liljequist's subparhelia Liljequistin alasivuauringot ovat kaksi pitkulaista valkeaa valoaluetta havaitsijan pään varjon molemmin puolin. Ne siis sijaitsevat horisontin alapuolella valonlähdettä vastapäätä. Kuten tavalliset valonlähteen tasolla näkyvät Liljequistin sivuauringot, myös Liljequistin alasivuauringot katoavat kun valonlähde nousee yli 32 asteen korkeudelle. Ongelmana niiden havaitsemissa on sijainti horisontin alapuolella, minkä vuoksi havainto on tehtävä joko lentokoneesta tai maanpinnalta jääsumussa käyttämällä kirkasta lamppua valonlähteenä. Jälkimmäinen menetelmä on varmempi tapa onnistua ilmiön näkemisessä. Yritettäessä saada Liljequistin alasivuaurinkoa esiin lampulla on se mieluiten sijoitettava horisontin alapuolelle. Tällöin Liljequistin alasivuaurinko kiepsahtaa kirkkaalta lumen pinnalta paremmin havaittavaksi tummalle taivaalle horisontin yläpuolelle, missä on myös enemmän kiteitä. Eron tekeminen Liljequistin alasivuauringon ja samalla alueella näkyvän alahorisonttirenkaan kanssa ei ole välttämättä aina selvä. Kaikki variaatiot pelkästä tasakirkkautisesta alahorisonttirenkaasta sillä näkyvään hyvin selkeään Liljequistin sivuaurinkoon ovat mahdollisia. Selväpiirteiset Liljequistin alasivuauringot ovat merkki siitä että jääkiteet ovat muodoltaan hyvin lähellä täydellistä tasasivuista hexagonia. Mitä enemmän kiteiden muoto tästä poikkeaa, sitä huonommin Liljequistin alasivuauringot erottuvat. Sama pätee myös valonlähteen tasossa näkyviin normaaleihin Liljequistin sivuaurinkoihin. Täytyy olla todella onnekas jotta lentokoneesta onnistuu Liljequistin alasivuauringot näkemään. Sensijaan sen havaitseminen lampun valossa jääsumussa on lähinnä yrittämisestä kiinni. Tässä lentokoneesta valokuvatussa halonäytelmässä Liljequistin sivuaurinko ei jätä sijaa tulkinnoille. Halon selvä erottuminen huomattavasti himmeämmästä alahorisonttirenkaasta kertoo siitä, että ilmiön aiheuttaneet laatan muotoiset jääkiteet ovat olleet säännöllisiä kuusikulmiota. Alavasta-auringossa risteävä X-kuvio on simulaatioiden perusteella diffuusin vasta-aurinkokaaren ja alavasta-aurinkokaaren välimuoto. 120° alasivuaurinko on luutavasti ollut taivaalla (katso simulaatio alla), mutta jäänyt juuri ikkunan reunan taa. Kuva Walt Tape. Simulaatio laatta-asennossa leijailevien jääkiteiden synnyttämistä haloista horisontin alapuolella valonlähdettä vastapäätä. Valonlähteen korkeus on 20 astetta. Simulaatiossa on käytetty säännöllistä kuusikulmiota, jolla saadaan kaikkein selvimmät Liljequistin alasivuauringot. Simulaatio-ohjelma HaloPoint. Liljequistin alasivuauringot (nuoli) kirkkaalla lampulla jääsumuun luodussa halonäytelmässä. Halot on kiepautettu horisontin päälle sijoittamalla lamppu horisontin alle. Niiden alapuolella maanpintaa vasten ovat hyvin heikot normaalit Liljequistin sivuauringot lampun tasossa. Paljalle silmälle Liljequistin alasivuauringot olivat tässä hyvin selkeitä ja kompakteja ja havaitsijat luulivat niitä aluksi 120° alasivuauringoiksi. Kuva Jari Luomanen.
			Subanthelion Alavasta-aurinko on havaitsijan pään varjon kohdalla näkyvä valkea valopallukka. Se siis sijaitsee horisontin alapuolella suoraan valonlähdettä vastapäätä. Sijantinta vuoksi halon havaitseminen tulee kyseeseen lähinnä jääkidepilvien yläpuolella lentävästä lentokoneesta jolloin alavasta-aurinko ympäröi lentokoneen varjoa. Tosin lentokoneen varjo voi projisoitua jääkidepilviin niin kaukana, ettei sitä erota. Alavasta-aurinko ilmestyy simulaatioihin kahdesta haloja aiheuttavien jääkiteiden leijailuasennosta. Niin sanotun pylväsasennon omaavien kiteiden muodostama alavasta-aurinko on diffuusin vasta-aurinkokaaren risteämiskohdan aiheuttama kirkastuma. Satunnaisessa asennossa leijailevista kiteistä muodostuneena se on puolestaan täysin itsenäinen ilmiö. Alavasta-auringon havainnoissa kannattaa olla tarkkana. Yksinäinen, ilman muita haloja esiintyvä valopallukka alavasta-aurinkopisteessä ei välttämättä ole alavasta-aurinko, vaan kysessä voi olla pienistä vesipisaroita syntyvä glooria. Normaalisti glooria on helposti tunnistettavissa spektrin värisistä renkaistaan, mutta heikosti kehittyneenä siitä voi näkyä vain ydinpallukka, jolloin sekaannus on mahdollinen. Alavasta-aurinko on mahdollista nähdä joskus myös jäänpinnalle kasvaneissa kiteissä. Lentokoneesta valokuvattu alavasta-aurinko (nuoli). Halosta oikealla ja hiukan vasemmalle jatkuu alahorisonttirengas. Halot olivat näkyvillä 10-15 sekuntia. Kuva Panu Lahtinen. Tässä kuvassa näkyvän valkoisen valopallukan identiteetti ei selvinnyt varmuudella, kyse on joko alavasta-auringosta tai heikosti kehittyneen gloorian ytimestä. Pallukasta vasemmalla jatkuva tumma juova on lentokoneen tiivistymisvanan varjo. Kuva Jari Luomanen. Tämänkin alavasta-aurinkopisteessä näkyvän valospotin identiteetti jäi epäselväksi. Havaitsijalla oli mahdollisuus liikkua lentokoneen toiselle puolelle ja siellä näkyi haloja, lähinnä huonosti kehittynyt 22° allasivuava kaari. Tämä saattaisi puoltaa alavasta-auringon tulkintaa, mutta toisaalta voi olla että halojen pitää olla hyvin kehittyneitä ennenkuin alavasta-aurinko voi näkyä. Kuva Marko Riikonen. Pohjois-Ranskasta Helsinkiin saakka lentokoneesta näkyi valkea pallukka, joka tuli tulkituksi pitkään alavasta-aurinkona. Kyse on kuitenkin heikosti kehittyneestä glooriasta ja yhdessä vaiheessa lentoa siinä oli näkyvillä myös heikosti spektriväristä rengasta. On luultavaa ettei todellinen jääkiteistä syntyvä alavasta-aurinko voisi näkyä näin pitkää aikaa lentokoneesta. Glooriasta vasemmalle jatkuu lentokoneen tiivistymisvanan tumma ja kapea varjo. Kuva Marko Riikonen. Alavasta-aurinko jäänpinnalle kasvaneissa kiteissä. Kuva on otettu jalustalta itse havaitsijan seisoessa sivummalla. Kuva Jari Piikki.
			Subcircumzenithal arc Alazeniitinympäristön kaari on horisontin alapuolinen vastine tavallisesta zeniitinympäristön kaaresta. Tämä värillinen halo sijaitsee taivaanpallolla hyvin matalalla, sananmukaisesti havaitsijan jalkojen juuressa. Halo saartaa taivaanpallon alinta pistettä nadiiria ja sitä voi kutsua myös nadiirinympäristönkaareksi. Hankalan sijaintinsa vuoksi nadiirinympäristönkaarta ei ole vielä nähty lentokoneesta. Jääsumussa kirkkaalla lampulla luodussa halonäytelmässä se on kuitenkin saatu esiin halotaivaankääntötempun avulla. Tässä horisontin alapuoliset halot kiepsautetaan horisontin päälle sijoittamalla lamppu horisontin alle. Koska ala-zeniitinympäristön kaaren aiheuttavat laattakiteet ovat vaakasuunnassa halkaistavissa kahteen symmetriseen puoliskoon, näkymä horisontin yläpuolella vastaa täydellisesti sitä mitä näkyisi horisontin alapuolella jos valo olisi horisontin päällä. Alazeniitinympäristön kaari kirkkalla lampulla jääsumuun luodussa halonäytelmässä. Yhdessä himmeämmän Alazeniitinympäristön Kernin kaaren kanssa se muodostaa tässä taivaan lakipistettä ympäröivän renkaan. Lamppu on muutaman asteen horisontin alapuolella, sen keila valaisee kuvan ylälaidassa olevia mäntyjä. Ympärillä nousee keltaisia pilareita alueen valoista. Kuva Jukka Ruoskanen. Alazeniitinympäristön kaari (ala-zyk) kirkkaalla kohdevalolla jääsumuun luodussa halonäytelmässä. Lamppu on noin 12 astetta horisontin alapuolella kuvan alareunan takana. Alahorisonttirenkaan keskellä oleva pieni tumma piste kuvan yläosassa on kameran jääsumuun projisoitunut varjo. Kuva Marko Riikonen.
			Sub-Kern arc Ala-Kernin kaari on värillinen halo, joka sijaitsee taivaanpallolla hyvin matalalla, aivan havaitsijan jalkojen juuressa. Se saartaa taivaanpallon alinta pistettä nadiiria. Hankalan sijaintinsa vuoksi ala-Kerniä ei ole vielä nähty lentokoneesta. Jääsumussa kirkkaalla lampulla luoduissa halonäytelmissä se on kuitenkin saatu esiin halotaivaankääntötempun avulla. Tässä horisontin alapuoliset halot kiepsautetaan horisontin päälle sijoittamalla lamppu horisontin alle. Koska alazeniitinympäristön Kernin aiheuttavat laattakiteet ovat vaakasuunnassa halkaistavissa kahteen symmetriseen puoliskoon, näkymä horisontin yläpuolella vastaa täydellisesti sitä mitä näkyisi horisontin alapuolella jos valo olisi horisontin päällä. Ala-Kernin kaari (kuvassa "alazeniitinympäristön Kern") näkyy hyvin tässä Rovaniemellä joulukuussa 2008 valokuvatussa jääsumuhalonäytelmässä. Lamppu on kuvan oikean laidan takana 12 astetta horisontin alapuolella. Kuva Marko Riikonen. Hyvinkäällä kuvattu halonäytelmä alazeniitinympäristön kaarella ja sen Kernillä. Kuva Jukka Ruoskanen.
			Sub-Kern companion Ala-Kernin kumppani on kapea kaari joka esiintyy ala-Kernin läheisyydessä. Halon esiintyminen vaikuttaa liittyvän ala-Kerniin. Kun kumppanikaaret ovat näkyvissä, ala-Kernissä on tällöin selkeät pullistumat, jota kohti kaaret osoittavat. Ala-Kernin kumppani kuulu kaikkein vähiten ymmärettyihin haloihin. Simulointiyritykset eivät ole tuottaneet tulosta. Kuvien perusteella ilmiö näyttäisi olevan heikosti värillinen, mutta värillisyys voi olla myös kuva-artefaktaa. Kaksi tammikuussa 2016 saman yön aikana kuvattua ala-Kernin kumppanin esiintymistä (nuolet). Valonlähteenä käytetty kirkas lamppu on noin 5 astetta horisontin alapuolella. Kuvat Marko Mikkilä, Jarmo Moilanen, Nicolas Lefaudeux, Marko Riikonen
			Suncave Schulthess arc Kovera Schulthessin kaari on simulaatiossa pitkä, sivuaurinkojen ja alasivuaurinkojen kohdan leikkaava valonlähteeseen nähden loivasti kupera kaari. Se on yksi Schulthessin kaaren kolmesta osamuodosta. Yleensä koverasta Schulthessin kaaresta nähdään vain sivuauringosta ylöspäin nouseva osa. Maanpinnalta koveraa Schulthessin kaarta on nähty vain jääsumussa. Lentokoneesta on saatu muutamia valokuvia, joissa halo ilmenee alasivuauringon yhteydessä. Schulthessin kaaren voinee nähdä jääsumussa noin kerran talvessa. Sitä on havaittu myös käyttämällä jääsumussa valonlähteenä kirkasta lamppua. Tällöin kaaret voivat olla hyvin pitkiä, ulottuen jopa 46° renkaan etäisyydelle saakka. Toistaiseksi halosta on havaittu vain kahta osamuotoa, koveraa ja kuperaa. Yleensä näkyvillä on näistä vain toinen. Kuperan ja koveran Schulthessin kaaren sisältävä Kuun jääsumuhalonäytelmä. Kuva Jari Luomanen. Kupera (vasen nuoli) ja kovera (oikea nuoli) Schulthessin kaari kirkkaalla lampulla jääsumuun luodussa halonäytelmässä. Värikäs halo kuvan yläosassa on zeniitinympäristönkaari. Kuva Jukka Ruoskanen. Simulaatiot Schulthessin kaarista kolmelle valonlähteen korkeudelle. Osamuodot ovat kupera (ku), kovera (ko) ja terävä (te). Apukuviona 22° rengas. Schulthessin kaarten teoriassa on vielä tarkentamisen varaa, sillä simulaatioissa näkyville tulee kaikki osamuodot, mutta luonnossa havaitaan tavallisesti vain yksi. Oikeassa alakulmassa on simulaatioissa käytetty kide ja halon sivuaurinkojen yläpuolella näkyvän osan valonreitti. Schulthessin kaari syntyy ohuissa kiteissä jotka leijailevat niin sanotussa laatta-Lowitz -asennossa. Simulaatio-ohjelma: HaloPoint.

		Artif.
			Sunvex Schulthess arc Kupera Schulthessin kaari on simulaatiossa pitkä, sivuaurinkojen ja alasivuaurinkojen kohdan leikkaava valonlähteeseen nähden loivasti kupera kaari. Se on yksi Schulthessin kaaren kolmesta osamuodosta. Luonnossa halo ei kuitenkaan yleensä ole pitkä, vaan tavallisesti siitä on esillä sivuauringosta ylöspäin nouseva, vaihtelevan pituinen osa. Schulthessin kaarta on nähty vain jääsumussa. Lentokoneesta on saatu muutamia valokuvia joissa se muodostaa ristin Schulthessin kaaren koveran komponentin kanssa alasivuauringon kohdalla. Schulthessin kaari on usein himmeä ja se huomataan vasta valokuvista. Toistaiseksi halosta on havaittu vain kahta osamuotoa, kuperaa ja koveraa. Yleensä näkyvillä on näistä vain toinen. Kuperan ja koveran Schulthessin kaaren sisältävä Kuun halonäytelmä. Kuva Jari Luomanen. Halonäytelmä jossa Schulthessin kaarista näkyvillä on pelkästään kupera osamuoto (nuoli). Merkille pantavaa on että sivuauringot ovat heikkoja. Normaalisti Schulthessin kaaret näkyvät kirkkaiden sivuaurinkojen seurassa. Kuvan halonäytelmässä sivuaurinkojen esiintymisen on jopa kokonaan kyseenalaistettavissa, sillä niissä ei ole lainkaan ulottuvuutta vaakatasossa. Kuva Walt Tape. Kirkkaista sivuauringoista nousee pilari joka jakautuu kahdeksi kaareksi. Toinen on 22° rengasta (22°r), toinen Schulthessin kaarta (sch). Näin lyhyestä pätkästä on hankala sanoa onko kyse Schulthessin kaaren kuperasta vai koverasta osamuodosta. Kuva Kia Komulainen. Simulaatiot Schulthessin kaarista kolmelle valonlähteen korkeudelle. Osamuodot ovat kupera (ku), kovera (ko) ja terävä (te). Apukuviona 22° rengas. Schulthessin kaarten teoriassa on vielä tarkentamisen varaa, sillä simulaatioissa näkyville tulee aina kaikki osamuodot, mutta luonnossa havaitaan tavallisesti vain yksi. Oikeassa alakulmassa on simulaatioissa käytetty kide ja halon sivuaurinkojen yläpuolella näkyvän osan valonreitti. Schulthessin kaari syntyy ohuissa kiteissä jotka leijailevat niin sanotussa laatta-Lowitz -asennossa. Simulaatio-ohjelma: HaloPoint.
			Sharp Schulthess arc Terävä Schulthessin kaari on alasivuaurinkojen kohdalla näkyvä, ala-aurinkoon nähden terävän kupera kaari. Toisin kuin kaksi muuta Schulthessin kaaren osamuotoa, se on vielä havaitsematta. Halon esiintyminen pääasiassa horisontin alla yhdistettynä Schulthessin kaarten harvinaisuuteen epäilemättä selittää paljolti valokuvien puuttumista. Simulaatiot Schulthessin kaarista kolmelle valonlähteen korkeudelle. Osamuodot ovat kupera (ku), kovera (ko) ja terävä (te). Apukuviona 22° rengas. Oikeassa alakulmassa on simulaatioissa käytetty kide ja terävän Schulthessin kaaren valonreitti. Kiteen särmien kohdalla oleva viivat kuvaavat akselia jonka suhteen Schulthessin kaaret aiheuttava jääkide heilahtelee. Kyse on niin sanotusta laatta-Lowitz -asennosta. Simulaatio-ohjelma: HaloPoint.
			Pseudo Schulthess arc Pseudo-Schulthessin kaaret muistuttavat Schulthessin kaaria, mutta ne eivät kuitenkaan leikkaa ala-sivuaurinkoja, vaan menevät niiden ulkopuolelta ohi. Ilmiön synty on arvoitus, kaaria ei ole onnistuttu selittämään. Alla vasemmalla on vaihe kirkkaalla lampulla valaistusta jääsumuhalonäytelmästä Rovaniemellä joulukuussa 2016, jossa ala-auringon molemmin puolin näkyvät pitkät Schulthessin kaarten kaltaiset kaaret. Yllä oikealla on vaihe jossa on perinteiset alasivuauringot. Kun nämä kaksi kuvaa yhdistettiin (yllä vasemmalla), ilmeni kuinka pitkät kaaret menevät alasivuaurinkojen ulkopuolelta ohi, eivätkä siten ole perinteisiä Schulthessin kaaria. Lamppu on noin 20 astetta horisontin alapuolella. Kuva Marko Riikonen
			Elliptical halos Ellipsihalot ovat elliptisiä renkaita tai niiden osia jotka näkyvät hyvin lähellä valonlähdettä. Päivätaivaalla ne jäävät helposti huomaamatta Aurigon häikäisyn vuoksi, yöllä Kuun ympärillä ne sattuvat helpommin silmään. Ellipsihalot ovat yleensä valkoisia, joskus niissä voi olla spektrin värejä. Näkyvillä saattaa olla useita ellipsihaloja yhtäaikaa, mutta tavallisesti havaittavissa on selkeästi vain yksi. Ellipsihalot syntyvät matalista, alijäähtyneitä vesipisaroita sisältävistä pilvistä satavista jääkiteistä. Yleensä emäpilvi on Altocumulus, talvisin myös Stratocumulus tai Stratus. Talvella kiteet satavat usein maanpinalle saakka, jolloin ilmiötä voi pitää myös jääsumussa syntyneenä, varsinkin jos emäpilvi on muuttunut kokonaan jääkiteiksi. Ellipsihaloja aiheuttavat jääkiteet syntyvät olosuhteissa joissa lämpötila on noin -15° C tuntumassa. Talvella lämpötila maanpinnalla on ellipsihalojen aikaan tavallisesti näissä lukemissa. Muutamia satoja metrejä ylempänä, missä kiteet ovat muodostuneet, lämpötila voi tietenkin poiketa maanpinnan lukemista, mutta oletettavasti useimmissa tapauksissa eroa ei juurikaan ole. Ellipsihalot ovat hyvin suurilla valonlähteen korkeuksilla renkaan muotoisia. Suomessa Kuu tai Aurinko ei nouse niin korkealle että ne näkyisivät täysin pyöreinä. Ellipsihalot ilmenevät joko yksinään tai pilarin kanssa. Hyvin harvoin samassa jääkidepilvessä näkyy muitakin haloja. Joskus taivaalla voi olla ellipsihalon aikaan yläpilveä jossa näkyy tavanomaisia haloja. Tavanomainen ellipsihalojen esiintymä on lyhytaikainen, usein alle minuutin, tai korkeintaan muutamia minuutteja. Valokuvien ottamisessa ei siis kannata tuhlata aikaa paikan etsimiseen. Valonlähdettä läheisen sijaintinsa ja lyhytaikaisen esiintymisensä vuoksi monet ellipsihalojen näytelmät jäävät epäilemättä huomaamatta. Mahdollisuudet niiden näkemiseen kasvavat jos tarkkailee edellä mainittujen pilvien muuttumista jääkiteiksi. Suurimmassa osassa näin syntyneita jääkidepilviä ei ellipsihaloa kuitenkaan ole, mutta lopulta aina onnistaa. Aurinkolasit tai jopa kahdet sellaiset päällekkäin on hyvä olla yritettäessä nähdä ellipsihaloja Auringon valossa, sillä toisinaan kidepilven taustahohde on niin voimakas ettei ellipsihaloa pysty erottamaan paljain silmin. Ainakin kerran ellipsihalo on tällaisessa tilanteessa todettu ottamalla sokkona valokuva Auringon suuntaan. Pokkareiden rajoittuneiden kuvausominaisuuksien vuoksi kovan taustahehkun tilanteessa kuva voi ylivalottua niin että ellipsi hukkuu sen alle. Jos taivasta pitää tiiviisti silmällä ellipsihalojen varalta, niitä voinee havaita keskimäärin noin kerran vuodessa. Altocumulus-pilven jääkiteiksi muuttuneessa osassa näkyy ellipsihalo (nuoli). Ellipsihalon alapuolella, itse Altocumuluksessa on vesipisaroista muodostunut punainen kehä. Kuva Panu Lahtinen. Ellipsihalo kuun valossa. Kuva Jari Luomanen. Pilvikuitujen epätasaisuuksien rikkoma ellipsihalo. Kuvan yläosassa näkyy Altocumulus-pilveä, josta ellipsin aiheuttanut jääkidepilvi syntyi. Kuva Marko Riikonen. Ellipsihalo jääsumussa. Kuva Eetu Saarti.
			Bottlinger's ring Bottlingerin rengas on pieni ellipsin muotoinen rengas ala-auringon ympärillä. Harvoin näkyvillä on toinenkin rengas. Bottlingerin rengas on muodoltaan sitä elliptisempi mitä matalammalla Aurinko on. Auringon ollessa aivan horisontin tuntumassa sitä saattaa olla hankalaa erottaa ala-auringosta. Hyvin suurilla Auringon korkeuksilla se on täysin pyöreä. Bottlinger syntyy alijäähtyneitä vesipisaroita sisältävistä pilvistä satavista jääkiteistä. Tällaisia Bottlingerin renkaille sopivia pilviä ovat Altocumulus, Stratocumulus ja Stratus. Koska Bottlingerin rengas näkyy horisontin alapuolella, havainto tehdään yleensä lentokoneesta. Haloa saaliikseen haluava pitää tarkasti silmällä ala-aurinkoa, jonka näkyminen luultavasti aina edeltää Bottlingerin ilmestymistä. Mahdollisuus havaintoon on kuitenkin vain silloin, kun ala-aurinko on muodostunut edellä mainituista matalista vesipilvistä syntyneeseen jääkidepilveen. Yläpilvien ala-aurinkojen ympärillä ei Bottlingeria näy. Mahdollisuudet vaikuttavat olevan huonot myös matalammissa jääkidepilvissä joissa näkyy tavanomaisia haloja. Sopivia kiteitä sisältävät pilven alueet ovat tavallisesti sen verran pienialaisia, että halo vilahtaa sekunneissa ohi. Kameran on siis hyvä olla esillä jo valmiiksi jos on epäilystä Bottlingerin renkaan suhteen. Bottlingerin rengas on nähtävissä myös maanpinnalta jääsumussa. Se on havaittu kirkkailla ulkovaloilla pilarin molemmin puolin nousevana jyrkkänä ja terävänä V-kuviona. Halo on siis näin syntyneenä hyvin erinäköinen kuin perinteinen Auringon valossa ala-auringon ympärillä esiintyvä elliptinen rengas. Tämä johtuu ulkovalojen hajavaloluonteesta. Simulaatioiden ja syntyolosuhteiden perusteella on hyvin todennäköistä että Bottlingerin renkaat ja ellipsihalot muodostuvat samoista kiteistä. Täysin samanaikaista havaintoa niistä ei ole, mutta yhdessä tapauksessa lentomatkan loppuvaiheessa oli nähty Bottlingerin rengas ja pian lentokoneen laskeuduttua samassa pilvessä ellipsihalo. Lentokoneesta valokuvattu Bottlingerin rengas (nuoli) ympäröi ala-aurinkoa. Kuva Nicolas Lefaudeux. Heikko Bottlingerin rengas (nuoli) ympäröi ala-aurinkoa. Halo muodostui lentokoneen yläpuolella olevasta Altocumulus-pilvestä sataviin jääkiteisiin. Ilmiö oli näkyvillä useita minuutteja. Kun lentokone pian laskeutui ja Bottlingerin synnyttänyt pilvi saapui taivaalle, siinä näkyi ellipsihalo. Kuva Marko Riikonen. Kolmihaarainen valohaarukka nousee teollisuusalueen kirkaasta lampusta: pilari ja Bottlingerin rengas. Tunteja kestänyt halonäytelmä syntyi noin -15° C pakkasella jääkiteiksi muuttuvaan sumupilven alaosaan. Bottlingerin sisältäneen jääsumun ydinalue pysyi hämmästyttävällä tavalla paikoillaan noin parin sadan metrin laajuisella alueella. Kuva Jari Luomanen. Pilareita ja Bottlingerin renkaita teollisuusalueen valoissa. Tämä ja ylempi kuva ovat samaa halonäytelmää. Kuva Jari Luomanen.
			Moilanen arc Moilasen kaari on verraten terävä V-muotoinen halo suoraan valonlähteen yläpuolella. Sen etäisyys valonlähteestä kasvaa valonlähteen korkeuden noustessa. Valonlähteen ollessa horisontissa Moilasen kaari on 11 asteen etäisyydellä siitä. Moilasen kaaressa näkyy parhaimmillaan spektrin värejä. Himmeänä se on valkea ja kiinteän kaaren sijasta saattaa näkyä pelkästä kidevälkkeestä muodostuneena. Moilasen kaarella ei ole havaittu alempaa osamuotoa. Moilasen kaarta on nähty pelkästään jääsumussa. Kaiken lisäksi jääsumut Moilasen kaarella ovat miltei poikkeuksetta ihmistoiminnan synnyttämiä - tykkilumetuksen sekä tehtaiden ja voimaloiden savujen aikaansaannosta. Moilasen kaaren synty on vielä osin mysteeri. Halon aiheuttavaa rakennetta jääkiteessä ei ole pystytty tunnistamaan kidenäytteistä. Sen verran kuitenkin tiedetään, että halo osataan jo simuloida. Jääsumujen seassa talven viettävälle Moilasen kaari on varsin tavallinen näky. Moilasen kaari näkyy huomiota herättävänä V-kuviona Auringon ja 22° ylläsivuavan kaaren puolivälissä. Kuva Marita Heikkala. Moilasen kaaresta on valokuvia lähinnä matalta Auringolta, jolloin se on minimietäisyydellään, eli 11 astetta Auringon yläpuolella. Tässä halonäytelmässä Kuu on jo sen verran korkealla, että Moilasen kaari on minimietäisyyttään selvästi kauempana. Halo on hyvin heikko, sen alapuolella on vähän kirkkaampi Mikkilän kaari, joka tämänhetkisen teoreettisen ymmäryksen mukaan sijaitsee aina 11 astetta valonlähteen päällä. Kuva Jari Luomanen. Simulaatiot Moilasen kaaresta neljälle valonlähteen korkeudelle. Apukuviona 22° rengas. Moilasen kaari etääntyy valonlähteestä sen korkeuden noustessa. Samalla se myös himmenee. Nähtävästi suurin valonlähteen korkeus jolla Moilasen kaari on valokuvattu on 27 astetta. Simulaatio-ohjelma: HaloPoint.
			Alternate Moilanen arc Vaihtoehtoinen Moilasen kaari / Moilasen kaari II on Moilasen kaaren päällä esiintyvä V-muoto. Se voi olla sekoitetavissa tietyillä auringonkorkeuksilla heijastus-22 sivuavaan kaareen tai heijastuneeseen Parryyn. Tämä kaari syntynee samantyyppisistä kiteistä kuin Moilasen kaarikin, mutta kiteiden asento poikkeaa tavanomaisesta. Halonäytelmä, jossa Moilasen kaaren yläpuolella on heikompi V-muotoinen kaari (nuoli), joka luultavasti syntyi poikkeavassa asennossa olevista Moilasen kaaren kiteistä. Kuva Marko Riikonen
			12° halo 12 halo (also known as Moilanen ring) on Moilasen kaaren aiheuttavien kiteiden synnyttämä rengasmainen halo. Se voi näkyä kun maanpinnan lähellä turbulentti ilmavirtaus epävakauttaa kideasennon. Jotta halonäytelmä muodostuisi vain maanpinnan tuntumassa olevista kiteistä, vaaditaan lamppua joka valaisee kiteitä maanpinnan tuntumassa. Lisäksi olosuhteiden täytyy olla verraten tuulisia riittävän turbulenssin saavuttamiseksi. Kaksi videoruuduista tehtyä maksimipinoa, jotka näyttävät 12 renkaaksi osin levinneen Moilasen kaaren auton kaukovalossa. Kuvattu Tsekeissä Klinovec-vuorella marraskuussa 2015. Kuva Alexander Haussmann Mahdollinen 12 renkaan pätkä (alempi nuoli) pohjustaa Moilasen kaarta (ylempi nuoli) Rovaniemellä joulukuussa kuvatussa 2015 lampulla valaistussa halonäytelmässä. Kuvassa on myös 9 rengas. Lamppu on noin 7 astetta horisontin alapuolella. Kuva Marko Riikonen, Jarmo Moilanen
			44° parhelia 44° sivuauringot sijaitsevat kaksi kertaa kauempana auringosta kuin tavalliset sivuauringot. Niiden syntytapa on poikkeuksellinen - ne ovat sivuaurinkojen sivuaurinkoja. Siksi 44° sivuauringot voivat näkyä vain kun tavalliset sivuauringot ovat erittäin kirkkaat. Usein kuitenkin häikäisevän kirkkaat sivuauringot vangitsevat katsojien huomion siinä määrin ettei kauempana näkyviä himmeitä 44° sivuaurinkoja huomata. 44° sivuaurinkoa on tavattu vain jääsumussa. Jotta 44° sivuaurinko voisi syntyä, jääsumun on nähtävästikin oltava varsin laaja-alainen. Halo muodostuu myös sitä helpommin mitä matalammalla aurinko on. Tällöin valonsäteet kulkevat pidemmän matkan jääkidepilvessä, mikä edelleen kasvattaa todennäköisyyttä sille että sivuaurinko ehtii synnyttää oman sivuaurinkonsa. Kuten tavalliset sivuauringot, 44° sivuauringot etääntyvät valonlähteestä sen korkeuden noustessa. Matalalla auringolla tavalliset sivuauringot ovat 22 asteen päässä auringosta, jolloin 44° sivuauringot sijaitsevat nimensä osoittamalla etäisyydellä. 44° sivuaurinkoa havaitaan maailmalla vuosittain, Suomessa siitä tunnetaan puolen kymmentä havaintoa. Erittäin kirkas sivuaurinko on synnyttänyt oman sivuaurinkonsa eli 44° sivuauringon (kuvan keskellä). Kuva Heikki Mahlamäki. Himmeä 44° sivuaurinko on merkitty kuvaan nuolella. Kuva Olli Sälevä. 44° sivuaurinko on merkitty kuvaan nuolella. Kuva Marko Mikkilä.
			Borlänge arc Borlängen kaari näkyy 22 astetta sivuaurinkojen yllä. Se on hyvin harvinainen halo joka voi kehittyä vain kaikkein näyttävimpiin halonäytelmiin. Borlängen kaaren näkymiseksi sekä sivuaurinkojen että 22 ylläsivuavan kaaren pitää olla erittäin kirkkaita, sillä halo syntyy näiden valosta. Borlängen kaari on toisaalta sekä sivuauringon 22 sivuava kaari, että 22 sivuavan kaaren sivuaurinko. Halonäytelmä Borlängen kaarilla (nuolet). Kuva Magnus Edbäck Simulaatiot Borlängen kaaresta (nuoli) neljälle Auringon korkeudelle. Valonlähteen korkeudella 20 astetta sitä ei enää ole erotettavissa Wegenerin vasta-aurinkokaaresta. Simulaatio-ohjelma HaloPoint
			Kern arc Kernin kaari on zeniitinympäristön kaarta ympyräksi täydentävä himmeä ja värillinen halo. Se ei ole tasakirkkautinen, vaan siinä on kaksi kirkkaampaa kohtaa. Luonnollisella valonlähteellä Kern on onnistuttu tähän mennessä kuvaamaan vain kerran. Tämä tapahtui marraskuussa 2007 Sotkamossa. Kernin kaari näkyy selvästi pinotuissa kuvissa, yksittäisissä kuvissa sen erottuminen on tulkinnanvaraista. Tämän jälkeen Kernin kaari on saatu valokuvattua myös käyttämällä valonlähteenä kirkasta kohdevaloa jääsumussa. Kernin kaaren kuvaaminen on jatkossakin lähinnä vihkyityneiden harrastajien heiniä, sillä halon sijaitsee korkealla taivaalla alueella jota satunnaisten kuvaajien otokset hyvin harvoin kattavat. Historiallisten halonäytelmien piirroksista vain muutama vaikuttaa sellaiselta jossa Kernin kaari olisi oikeasti saattanut olla näkyvillä. Kernin kaari syntyy samassa asennossa leijailevissa kiteissä kuin sivuaurinko ja zeniitinympäristön kaari. Sitä kannattaa yrittää nähdä kun nämä halot ovat erityisen näyttäviä. Kupera peili, joka tiivistää halot paremmin näkyville, on merkittävä apu himmeiden halojen havaitsemisessa. Simulaatioissa Kernin kaari tulee sitä paremmin esiin mitä matalammalla Aurinko on. Kernin kaari jääsumuun syntyneessä halonäytelmässä. Kuva on keskiarvopino 30 yksittäisestä kuvasta. Halonäytelmässä oli myös 44° sivuauringot, joskaan tässä ne eivät erotu. Kuva Marko Mikkilä. Tässä kirkkaalla lampulla jääsumuun luodussa halonäytelmässä näkyy hyvin heikosti osa Kernin kaarta. Halo on päällekkäin valkean aurinkokaaren kanssa, mutta erottuu siitä heikolla värityksellään. Alavasta-aurinkokaaren ja aurinkokaaren välissä kuvan poikki kulkeva intensiteettiraja on sinirengas. Kuva Marko Riikonen. Simulaatiot Kernin kaaresta ja zeniitinympäristön kaaresta neljälle valonlähteen korkeudelle. Halo heikkenee valonlähteen korkeuden kasvaessa. Simulaatiossa on käytetty säännöllisen kuusikulmion muotoisia laattakiteitä, joiden pituus-leveyssuhde on 0.5. Simulaatio-ohjelma: HaloPoint.
			Reflection subsun Heijastus-ala-aurinko on Auringon kohdalla sijaitseva valoläikkä tai pilari. Se on mahdollista nähdä kun Auringon valo heijastuu veden pinnasta Aurinkoa peittävän paksun jääkiteitä satavan pilven alaosaan. Havainnoissa tämä pilvi on ollut Stratocumulusta. Pilvipeitteessä täytyy olla Auringon alapuolella aukko joista Auringon valo pääsee osumaan veden pintaan. Heijastus-ala-aurinko on siitä poikkeuksellinen halo, ettei sen näkyessä Aurinko paista. Halon näkemisen mahdollisuuden maksimoimiseksi olisi hyvä asua pienellä sisäveden saarella jonka ympärillä on parikymmenä kilometriä vettä joka suuntaan. Heijastusala-aurinko on erittäin harvinainen ilmiö. Heijastus-ala-auringon pystysuunnassa venynyt valospotti näkyy Stratocumuluksen alaosaa vasten. Halon kohdalla pilven takana on Aurinko. Ilmiön synnytti heijastus suuresta järvestä. Kuva Jenni-Elina Holopainen. Heijastusala-aurinko näkyy pilarina Stratocumulusta vasten. Ilmiön synnyttänyt Auringon valon heijastus tapahtui merestä. Kuva Sirkka Karppinen.
			Reflection 22° lower tangent arc Heijastus-22 allasivuava kaari syntyy auringon valon heijastuessa vedestä. Se on 22 allasivuavan kaaren peilikuva horisontin toisella puolella. Näin ollen heijastus-22 allasivuava kaari on havaittavissa horisontin päällä silloin kun Aurinko on matalammalla kuin 22 astetta. Heijastus-22 allasivuavalle kaarelle on kilpaileva teoria. Hyvin samannäköinen halo voi syntyä myös voimakkaasti litistyneissä Parry-asennossa leijailevissa kiteissä. Tätä haloa on kutsuttu nimellä heijastunut Parry (sille on Taivaanvahdissa oma infonappinsa), mutta nimestään huolimatta se ei vaadi ulkoista heijastusta, vaan halo muodostuu kiteen sisällä tapahtuvasta heijastuksesta. Koska ilmiöstä saaduista havainnoissa on auringon suunnassa nähtävissä avointa vettä, tai on vahva epäilys avoimesta vedestä, on heijastus-22 allasivuava kaaren hypoteesi vahvoilla. Heijastunut Parryn kaari vaatisi erikoisia, voimakkaasti litistyneitä kuusikulmioita. Tilanteen, jossa sellaisia muodostuu runsaita määriä haloilmiön synnyttämiseksi, täytyy olla hyvin harvinainen. Myös jää voinee toimia pintana heijastus-22 allasivuavan kaaren synnylle. Ruotsin Järvsössä joulukuussa 2018 valokuvattu halonäytelmä, jossa on joko heijastus-22 allasivuava kaari tai heijastunut Parry. Simulaatioissa oikella vertaillaan kumpaakin mahdollisuutta. Ylhäällä on heijastunut Parry, alhaalla heijastus-22 allasivuava. Vasemmalla alhaalla on verrattu Moilasen kaarta (M) ja heijastunutta Parrya (P). Tämän halonäytelmän auringonkorkeudella (5,3 astetta) kaikki kolme haloa ovat samalla etäisyydellä Auringosta. Valokuva Louisa Westberg, simulaatiohjelma HaloPoint Turengissa joulukuussa 2015 valokuvattu halonäytelmä, jossa on joko heijastus-22 allasivuava kaari tai heijastunut Parry. Simulaatioissa oikealla alhaalla heijastunut Parry, ylhäällä heijastus-22 allasivuava. Auringon korkeus 4,3 astetta. Valokuva Timo Martola, simulaatiohjelma HaloPoint
			Ounasvaara arc Ounasvaaran kaari on korkealla valonlähteen yläpuolella näkyvä värillinen halo. Sen sirppimäiset kaaret sivuavat teoriassa 46° ylläsivuavaa kaarta. Käytännössä Ounasvaaran kaari on nähty myös ilman tätä. Ounasvaaran kaari on valokuvattu muutaman kerran halonäytelmissä, jotka luotiin kirkkaalla lampulla jääsumuun. Halo on ollut kaikissa tapauksissa hyvin himmeä, mikä ei lupaile hyvää mahdollisuuksille havaita sitä Auringon valossa. Sen havaitsemista voi myös häiritä samalla taivaan alueella esiintyvä zeniitinympäristön kaari. Ounasvaaran kaari muodostuu niin sanotussa Parry-asennossa leijailevissa kiteissä. Taivaalla sen kanssa täytyy olla näkyvillä muita samasta asennosta syntyviä haloja, kuten Parryn ja Tapen kaaret. Paras kiteen muoto Ounasvaaran kaaren valonreitin toteutumiselle on kolmio. Tykkilumetuksesta syntyvissä jääsumuissa kolmiomainen kidemuoto on usein runsaasti edustettuna. Tässä esitelty Ounasvaaran kaari on itse asiassa vain yksi Ounasvaaran kaaren kaikkinensa 12 osamuodosta. Mahdollisuudet minkä tahansa muun osamuodon havaitsemiseen lampun valossa ovat varsin olemattomat. Tämä kirkkalla lampulla jääsumuun luotu halonäytelmä sisältää useiden muiden halojen ohella myös himmeän Ounasvaaran kaaren. Lamppu on viisi astetta horisontin päällä. Kuva Marko Riikonen. Simulaatiot Ounasvaaran kaaren sirpeistä viidelle valonlähteen korkeudelle, joista yksi on negatiivinen. Oikeassa alakulmassa on simulaatioissa käytetty kide sekä halon valonretti. Apukuviona 22° ja 46° renkaat. Zeniitinympäristön kaaren ja 46° ylläsivuava kaaren lailla Ounasvaaran kaari katoaa kun valonlähde nousee yli 32 asteen korkeudelle. Simulaatio-ohjelma: HaloPoint.
			Ounasvaara arc extension Ounasvaaran kaaren jatke jatkaa Ounasvaaran kaarta vastataivaan puolella. Molemmat halot kannattaa pitää mielessä erityisesti silloin, kun muut Parry-asennosta syntyvät halot ovat hyvin edustettuina. Esimerkiksi alavasta-aurinkokaari ja selkeästi väkäsmäiset Tapen kaaret voivat olla merkki että taivaalla on lisäksi Ounasvaaran kaari ja sen jatke. Halonäytelmä Ounasvaaran kaarella (ylempi nuoli) ja sen jatkeella (alempi nuoli) Rovaniemellä maaliskuussa 2017. Auringonkorkeus 5,4 astettta. Kuva Marko Riikonen Simulaatiot Ounasvaaran kaaresta (vasemmanpuoleinen nuoli) ja sen jatkeesta (oikeanpuoleinen nuoli) kuudelle valonlähteen korkeudelle. Myös negatiiviset valonlähteen korkeudet ovat edustettuina lamppuhavaintoja varten. Ounasvaaran kaaren ja sen jatkeen kirkkaussuhde riippuu kiteiden muotoparametreista. Simulaatio-ohjelma HaloPoint
			Subhelic 46° supralateral arc [Riikonen] Heijastunut 46° sivuava kaari on tavallisten 46° sivuavien kaarten jatke. Useimmilla Auringon korkeuksilla sitä voi tosin pikemmin ajatella 46° sivuavan kaaren horisontin alapuolisena kopiona. Toistaiseksi on havaittu vain heijastunutta 46° ylläsivuavaa kaarta. Yhdessä tavallisen 46° ylläsivuavan kaaren kanssa heijastunut 46° ylläsivuava muodostaa teoriassa laajan Aurinkoa ja ala-aurinkoa ympäröivän ovaalin. Kun valonlähdettä nostetaan simulaatioissa horisontista ylöspäin, ovaali on aluksi pelkkää 46° ylläsivuaa kaarta, mutta vähitellen heijastuneen 46° ylläsivuavan osuus ovaalista kasvaa suuremmaksi kuin tavallisen 46° ylläsivuavan. Molemmat halot katovat valonlähteen nousessa yli 32 asteen korkeudelle. Heijastunut 46° ylläsivuava kaari on valokuvattu halonäytelmässä jossa valonlähteenä oli kirkas lamppu. Halo käännetään horisontin alapuolelta helpommin havaittavaksi horisontin päälle sijoittamalla lamppu horisontin alapuolelle. Tämän halon havaitseminen luonnollisilla valonlähteillä lienee hyvin vaikeaa himmeyden vuoksi. Yläpilvissä sitä on saattaa olla turha yrittää nähdä muun muassa siksi, että se vaatii muodostuakseen kolmiomaisia kiteitä, jotka yläpilvissä vaikuttavat olevan harvinaisia. Sensijaan tykkilumien muodostamissa jääsumuissa kolmiomainen kidemuoto on yleinen. Heijastunutta 46° sivuavaa kannattaa yrittää lampulla jääsumussa silloin kun 22° ja 46° sivuavat kaaret ovat hyvin kehittyneitä. Tämä ei kuitenkaan ole tae ilmiön näkymiselle, sillä sivuavat kaaret voivat olla jääsumussa myös säännöllisissä kuusikulmioissa muodostuneita. Heijastuneen 46° sivuavan kaaren toinen osamuoto, heijastunut 46° allasivuava kaari, on vielä havaitsematta. Heijastunut 46° ylläsivuava kaari näkyy kirkkaalla lampulla jääsumuun luodussa halonäytelmässä. Lamppu oli 12 astetta horisontin alapuolella kuvan vasemman reunan takana. Kolmiomainen tumma alue kuvan oikeassa laidassa on kuvaajan varjo. Kuva Marko Riikonen. Simulaatio-ohjelma: HaloPoint. Simulaatiot heijastuneesta 46° sivuavasta kaaresta (sininen), 46° sivuavasta kaaresta (punainen) ja 22° sivuavasta kaaresta (vihreä) kuudelle valonlähteen korkeudelle. Simulaatiot esittävät 180 astetta kattavan kalansilmänäkymän. Merkinnät "yllä" ja "alla" viittaavat yllä- ja allasivuaviin osamuotoihin. Horisontin alapuolelle sijoitetun lampun näkymä saadaan kääntämällä simulaatiot ylösalaisin. Simulaatio-ohjelma: HaloPoint.
			Subanthelic 46° supralateral arc Heijastunut 46 vasta-sivuava kaari on heijastuneen 46 ylläsivuavan kaaren kopio vastapuolella taivasta. Se on havaittavissa alle 32 asteen valonlähteen korkeuksilla. Heijastunut 46 vasta-sivuava kaari syntyy pylväsasennossa leijailevissa jääkiteissä. Sen näkymiseksi muiden tästä asennosta syntyvien halojen, kuten 22 ja 46 sivuavat kaaret, pitää olla hyvin kehittyneitä. Vasemmalla kaksi eri kuvaversiota Rovaniemellä joulukuussa 2016 näkyneestä halonäytelmästä, jossa oli heikko heijastunut 46 vasta-ylläsivuava kaari. Sitä merkkaa oikeanpuoleinen nuoli. Tavallinen heijastunut 46 ylläsivuava kaari on merkitty vasemmanpuoleisella nuolella. Vasemmalla ylhäällä on simulaatio halonäytelmästä, vasemmalla alhaalla simulaatio joka näyttää pelkästään heijastuneen 46 vasta-ylläsivuavan. Lamppu on 20 astetta horisontin alapuolella. Kuva Marko Riikonen, simulaatio-ohjelma HaloPoint Simulaatiot pylväsasennossa leijailevista jääkiteistä kahdeksalle eri valonlähteen korkeudelle. Näkymä kattaa koko taivaan horisontin alapuolella. Heijastunut 46 vasta-ylläsivuava kaari on merkitty punaisilla, heijastunut 46 vasta-allasivuava kaari valkoisilla nuolilla. Simulaatio-ohjelma HaloRay
			Diffuse subanthelic ring Diffuusi alavastarengas on paksu ja diffuusi rengas noin 22° asteen etäisyydellä alavasta-aurinkopisteestä, eli kohdasta jossa havaitsijan pään varjo on. Sitä on valokuvattu kirkkaalla lampulla jääsumuun luoduissa halonäytelmissä. Kuten 22° ja 46° renkaat, myös diffuusi alavastarengas syntyy satunnaisissa asennoissa leijailevissa jääkiteissä. Halo on simulaatioissa selvin silloin kun jääkiteet ovat säännöllisiä kuusikulmioita. Diffuusin alavasta-renkaan valonretti jääkiteessä on sellainen, että sen synnyttävät kiteet suosivat myös 46° renkaan muodostumista. Niinpä diffuusin alavastarenkaan mahdollisuus kannattaa muistaa kun 46° rengas on erityisen selkeä. Diffuusi alavastarengas on sen verran himmeä ja sijainniltaan hankalassa paikassa, että luonnollisilla valolähteillä sitä tuskin tullaan havaitsemaan. Diffuusi alavasta-rengas näkyy heikosti tässä kirkkaalla lampulla jääsumuun luodussa halonäytelmässä. Alla olevaan simulaatioon on sen lisäksi merkitty muitakin kuvassa esiintyviä haloja. Lamppu on kuvan vasemman reunan ulkopuolella, noin 12 astetta horisontin alapuolella. Kuva Marko Riikonen. Simulaatio valonlähdettä vastapäätä satunnaisessa asennossa leijailevilla säännöllisen kuusikulmion muotoisilla kiteillä. Diffuusi alavastarengas on alavasta-aurinkoa (kirkas piste) noin 22 asteen etäisyydellä ympäröivä rengas. Simulaatio-ohjelma: HaloPoint.
			Reflected Parry arc Heijastuneet Parryn kaaret ovat ala-auringon ympärille ryhmittyneitä tavallisten Parryn kaarten osamuotojen ylösalaisia kopioita. Vain yksi heijastuneen Parryn kaaren osamuoto on havaittu, heijastunut alakupera Parryn kaari. Se on ylösalainen versio alakuperasta Parryn kaaresta. Heijastunut alakupera Parryn kaari esiintyy horisontin päällä kun Aurinko on matalammalla kuin 22 astetta. Auringon yläpuolella se näkyy kun Aurinko on matalammalla kuin 11 astetta. Heijastunut alakupera Parryn kaari on valokuvattu vain kerran jääsumussa. Simulaatioiden perusteella ilmiön aiheuttaneet jääkiteet olivat hyvin litistyneitä kuusikulmioita. Tällaisten kiteiden esiintyminen jääsumussa suurina määrinä on nähtävästikin hyvin poikkeuksellista, mikä selittää heijastuneen Parryn kaaren harvinaisuuden. Noin viiden asteen Auringon korkeudella heijastunut Parryn kaari ja Moilasen kaari ovat yhtä kaukana Auringosta. Niiden muoto kuitenkin poikkeaa toisistaan, heijastuneen Parryn V:n ollessa terävämpi. Kolme muuta heijastuneen Parryn kaaren osamuotoa ovat kaikilla Auringon korkeuksilla horisontin alla, minkä vuoksi ne ovat huomattavasti hankalammin havaittavissa. Jääsumuhalonäytelmä jossa näkyy heijastunut alakupera Parryn kaari (nuoli). Kirkkas halo kuvan yläosassa on 22° ylläsivuava kaari. Taustalla olevassa yläpilvessä näkyi korkeintaan heikko 22° rengas. Kuva on pinottu 23.sta kahden minuutin aikana otetusta ruudusta. Alla on halonäytelmästä yksittäinen valokuva. Kuva Marko Riikonen. Toistaiseksi ainoassa halonäytelmässä jossa heijastunut Parry on havaittu, näkyi ajoittain myös Moilasen kaari. Yllä on kaksi versiota samasta kuvasta. Kuva Marko Riikonen. Simulaatiot heijastuneesta alakuperasta Parryn kaaresta kuudelle valonlähteen korkeudelle. Apukuviona 22° rengas. Heijastuneen Parryn intensiteentin muutos auringon korkeuden suhteen ei ole vertailukelpoinen näissä simulaatioissa, sillä kiteen pintojen kokosuhteita on jouduttu muuttamaan jotta ilmiö näkyisi eri valonlähteen korkeuksilla. Simulaatio-ohjelma: HaloPoint.
			Diffuse 87° arc Diffuusi 87° kaari on laaja-alainen halo, jonka reuna suoraan valonlähteen päällä on siitä 87 asteen etäisyydellä. Sitä on valokuvattu kirkkaalla kohdevalolla jääsumussa. Diffuusi 87° kaari syntyy niin sanotussa pylväsasennossa leijaielvista kiteistä jotka tuottavat myös 22° sivuavan kaaren. Jos 22° sivuava kaari puuttuu, ei diffusia 87° kaartakaan voi näkyä. Jos kuitenkin näkyy, kyse täytyy silloin olla paljolti samannäköisestä diffuusista 87° renkaasta. Kolmiomaiset kiteet saavat aikaan parhaimman diffuusin 87° kaaren, säännöllisillä kuusikulmioilla se on mitätön. Tykkilumetuksesta muodostuu usein jääsumuja, joissa kolmiomaisten kiteiden osuus on suuri. Diffuusi 87° asteen kaari on selkeä valokuvissa, mutta paljaalla silmällä havaittuna ei niinkään. Tämä johtunee paljolti siitä, halon aiheuttavat kiteet välkehtivät lampun valossa hyvin lähellä silmää, minkä vuoksi niiden muodostamaa laajaa kokonaisuutta ei välittömästi osaa hahmottaa. Kirkkaalla lampulla luotu halonäytelmä, jossa on hyvin selkeä diffuusi 87° kaari. Keltainen lokinsiipimuoto oikeassa reunassa on kaukaisesta ulkovalosta aiheutunut 22° ylläsivuava kaari. Kuva Jari Luomanen. Halonäytelmä diffuusilla 87° kaarella joka on rajautunut tiukasti valonlähteen päälle. Tämä on simulaatioiden perusteella merkki siitä, että ilmiön aiheuttavat pylvään muotoiset kiteet ovat lyhyitä. Kuva Jukka Ruoskanen. Diffuusin 87° kaaren viuhkan laajuus riippuu kiteen pituus-leveyssuhteesta. Ylemmässä simulaatiossa kide on neljä kertaa leveyttään pidempi, alemmassa lähes tasasuhtainen. Näkymä kattaa koko horisontin yläpuolisen taivaan. Valo on horisontissa. Apukuvioina 22° ja 46° renkaat. Simulaatio-ohjelma: HaloPoint.
			Diffuse 87° halo Diffuusi 87° rengas on valonlähdettä ympäröivä paksu rengas, jonka ulkoreuna on 87° asteen etäisyydellä valonlähteestä. Simulaatioiden perusteella se ilmenee silmälle intensiteettirajana tällä etäisyydellä. Diffuusia 87° asteen rengasta ei kuitenkaan ole havaittu vielä suoraan, vaan siitä on todettu viitteitä samannäköisen diffuusin 87° asteen kaaren hyvän erottuvuuden avulla. Havaintoja on tehty vain jääsumuhalonäytelmissä joissa valonlähteenä on käytetty kirkasta lamppua. Diffuusi 87° rengas muodostuu samoista satunnaisessa asennossa leijailevia kiteistä kuin 22° rengas. Usein diffuusin 87° kaaren sisältävissä halonäytelmissä on 22° rengas ja jos 22° rengas selitetään säännöllisen kuusikulmion muotoisilla kiteillä, diffuusi 87° kaari heikkenee tämän kidepopulaation aiheuttaman laaja-alaisen sironnan vuoksi, joka yltää tasaisena aina sinirenkaaseen saakka. Mutta jos 22° rengas selitetään kolmion muotoisissa kiteillä, voimakkaamman sironnan alue taivaalla siirtyy lähemmäksi valonlähdettä ja muodostaa diffuusin 87° renkaan. Tällöin myös diffuusin 87° kaaren erottuvuus saadaan simulaatioissa vastaamaan valokuvia. Joskus tullaan todennäköisesti vielä havaitsemaan halonäytelmä, jossa on satunnaisessa asennossa leijailevia kolmiomaisia jääkiteitä, mutta ei 22° ja 46° sivuavat kaaret sekä diffuusin 87° kaaren aiheuttavia pylväs-asennossa leijailevia kolmiomaisia kiteitä. Tällöin valokuvissa zeniitissä näkyvä intensiteettiraja on pelkästään diffuusin 87° renkaan aiheuttama. Simulaatiot diffuusista 87° kaaresta ja renkaasta kolmion muotoisilla pylväskiteillä joiden pituus-leveyssuhde on 4. Valonlähde on horisontissa. Vaikka diffuusi 87° rengas on valonlähdettä ympäröivä pyöreä kiekko, se ilmenee käytännössä suorana taivaan halkaisevana intensiteettirajana. Tällaista ei ole vielä valokuvattu. Simulaatio-ohjelma HaloPoint.
			Blue circle Sinirengas on suuri sininen rengas, tai pikemminkin sinireunainen intensiteettiraja alavasta-aurinkopisteen, eli havaitsijan pään varjon kohdan ympärillä. Tämän satunnaisessa asennossa leijailevista jääkiteistä syntyvän halon säde on 64 astetta, eli kyse on todella laajasta renkaasta. Sitä on valokuvattu kirkkaan lampun valossa jääsumussa. Sinirenkaan valonretti jääkiteessä on sellainen, että sen synnyttävät kiteet suosivat myös 46° renkaan muodostumista. Niinpä sinirenkaan mahdollisuus kannattaa muistaa kun 46° rengas on erityisen selkeä. Sinirengas kirkkalla lampulla jääsumuun luodussa halonäytelmässä. Kuva on otettu lamppua vastapäätä, alaosassa näkyy kuvaajan varjo. Kuva Marko Riikonen. Simulaatio valonlähdettä vastapäätä satunnaisessa asennossa leijailevilla säännöllisen kuusikulmion muotoisilla kiteillä. Sinirengas on intensiteettiraja, jonka reuna on 64 asteen etäisyydellä alavasta-auringosta (kirkas piste keskellä). Simulaatio-ohjelma: HaloPoint.
			Sievi 22° arcs Sievin 22° kaaret ovat valonlähteestä jyrkästi yläviistoon sijaitsevia pieniä kaaria. Niiden etäisyys valonlähteestä muuttuu sen korkeuden mukaan, lähimmillään ja kirkkaimmillaan ne ovat 22 asteen etäisyydellä valonlähteestä. Sievin 22° kaareton valokuvattu kerran jääsumussa halonäytelmässä, jossa valonlähteenä oli kirkas lamppu. Niiden synty liittynee jonkinlaiseen jääkiteiden yhdistelmään. Sievin 22° kaaria on yritetty simuloida ja sikäli kuin simulaatiot kuvaavat ilmiötä oikein, kaaret ovat parhaiten havaittavissa kun valonlähde on horisontin alapuolella. Tällainen tilanne onkin mahdollista toteuttaa lampun avulla jääsumussa. Halo on valokuvissa siinä määrin himmeä, että sitä ei tultane helpolla havaitsemaan luonnollisilla valonlähteillä. Ylempänä on valokuva kirkkaalla lampulla jääsumuun luodusta halonäytelmästä, jossa oli kaksi eksoottista haloa. Alempana on halonäytelmän simulaatio, johon numerolla 1 on merkitty Sievin 22° kaaret. Numerolla 2 on merkitty toinen eksoottinen halo, Sievin aurinkokaari. Valokuvan oikeassa yläkulmassa on osa Kuun ympärillä näkyvää 22° sivuavaa kaarta. Kuva Marko Mikkilä. Simulaatio-ohjelma: HaloPoint. Sievin 22° kaaret ja Sievin aurinkokaari simuloituna neljälle valonlähteen korkeudelle. Sievin 22° kaaret ovat viivalla piirretyssä 22° renkaassa kiinni tai siitä hiukan irrallan olevia värillisiä kaaria, Sievin aurinkokaari on valonlähdettä risteävä kaari. Simulaatioiden poikki kulkeva viiva on horisontti. Simulaatio-ohjelma HaloPoint.
			Sievi helic arc Sievin aurinkokaari on valokuvattu kerran jääsumussa halonäytelmässä, jossa valonlähteenä oli kirkas lamppu. Halo ilmenee valokuvissa jyrkkänä lampusta ylöspäin nousevana V-kuviona. Kuten kaikki muutkin aurinkokaaret, Sievin aurinkokaari risteää itsenä auringossa. Näin tosin tapahtuu vain kun valonlähde on alla 18 astetaan etäisyydellä horisontista. Sievin aurinkokaaren synty liittynee jonkinlaiseen jääkiteiden yhdistelmään. Ilmiö on valokuvissa sen verran himmeä, että mahdollisuudet sen havaitsemiseen muutoin kuin lampun valossa lienevät olemattomat. Yllä valokuva lampulla jääsumuun luodusta halonäytelmästä kahdella eksoottisella halolla joista toinen on Sievin aurinkokaari. Alla olevassa simulaatiossa Sievin aurinkokaari on merkitty numerolla 1. Numerolla 2 on merkitty toinen eksoottinen halo joka näkyy 22° renkaalla. Tavallinen aurinkokaari on merkitty numerolla 3. Simulaatiossa on myös lähellä tavallista aurinkokaarta toinen aurinkokaari, jota ei näy kuvassa. Tämä on merkki siitä että eksoottisten halojen simuloinnissä käytetty kidemalli on vajavainen. Kuva Marko Mikkilä. Simulaatio-ohjelma HaloPoint. Sievin aurinkokaari viidelle valonlähteen korkeudelle. Valonlähteen korkeusmuutoksen suunta on valittu negatiiviseksi lamppuhavaintoja ajatellen, mutta kääntämällä taulukko ylösalaisin simulaatiot näyttävät positiivisten elevatioiden tilanteen. Horisontti sekä 22° ja 46° renkaat on piirretty viivalla. Simulaatio-ohjelma: HaloPoint.
			Mikkilä arc Mikkilän kaari on teorian mukaan 11 astetta valonlähteen yläpuolella näkyvä halo. Se on havainnoissa esiintynyt epämääräisenä valoläikkänä Moilasen kaaren alapuolella. Simulaatioissa Mikkilän ja Moilasen kaari saadaan aikaan samoilla kiteillä, sillä niiden valokulut ovat samat. Jääkiteen leijailuasento on kuitenkin eri. Siinä kun Moilasen kaari on verrattavissa Parry-asennosta syntyvään yläkuperaan Parryn kaareen, Mikkilän kaari on verrattavissa sivuava-asennosta syntyvään 22° ylläsivuavaan kaareen. Optimaalisesti kehittynyt Mikkilän kaari käyttäytyy simulaatiossa valolähteen korkeutta muutettaessa 22° ylläsivuavan kaaren lailla. Moilasen kaari etääntyy valonlähteestä valonlähteen korkeuden noustessa, Mikkilän kaari pysyy aina samalla etäisyydellä. Kun valonlähde on riittävän korkealla, Moilasen ja Mikkilän kaari näkyvät erillään. Siksi havaintoja on tehty vain Kuun halonäytelmissä. Matalalla valonlähteellä halot ovat päällekkäin mikä haittaa tunnistamista. On esitetty epäilys, että joissakin matalan Auringon halonäytelmissä on pikemminkin Mikkilän kaari kuin Moilasen kaari. Perusteluna on ollut kaaren V:n sisäpuolella olevan valohehkun määrä. Jos sitä ei juurikaan ole, tämä viittaa Moilasen kaareen, johon hehkua ei teoriassa synny laisinkaan. Jos taas hehkua on runsaasti, teoria puoltaa Mikkilän kaarta. Näitä tulkintoja tehdessä on syytä pitää mielessä, että auringonpilari voi aiheuttaa hehkua kaaren sisäpuolelle. Kuun jääsumuhalonäytelmä Mikkilän kaarella. Halo näkyy hyvin alemmassa kuvassa (merkitty nuolella), jossa kontrastia on vahvistettu runsaasti. Heti Mikkilän kaaren yläpuolella on Moilasen kaaren loiva V. Kuva Jari Luomanen Simulaatiot Mikkilän ja Moilasen kaaresta neljälle valonlähteen korkeudelle. Apukuviona 22° rengas. Simuloinnissa on käytetty samaa kidettä ja ammuttu sama määrä valonsäteitä, joten simulaatiot ovat vertailukelpoisia. Molemmat halot heikkenevät valonlähteen korkeuden noustessa, eikä Moilasen kaarta näy enää lainkaan 50 asteen korkeudelle tehdyssä simulatiossa. Simulaatio-ohjelma: HaloPoint.
			31° arc 32° kaari on suoraan valonlähteen yläpuolella näkyvä kaari. Se on onnistuttu havaitsemaan vain kerran yläpilvessä. Vaikka 32° kaaren simuloiminen onnistuu, emme tiedä millainen jääkide sen aiheuttaa. Kuten aina tällaisten mysteeristen halojen tapauksessa, havaintoja kaivataan lisää. Valokuva 32° kaaren sisältävästä halonäytelmästä ja simulaatio Auringon korkeudelle 29 astetta. Kyseessä on pinottu kuva, mutta ilmiö näkyy heikosti myös yksittäisissä kuvissa. Näin ollen se olisi saattanut olla havaittavissa myös visuaalisella tarkastelulla ainakin kuperan peilin avulla. On mahdollista että 32° kaareen liittyy muitakin eksoottisia haloja, jotka tässä näytelmässä eivät tulleet ilmi yläpilven kidemateriaalin epätasaisuuden vuoksi. Kuva Marko Mikkilä. Simulaatio-ohjelma: HaloPoint. Simulaatiot 32 kaaresta neljälle valonlähteen korkeudelle. Ilmiö on voimakkaimmillaan ja lähimmillän välonlähdettä valonlähteen ollessa noin 30 asteen korkeudella. Nivalassa tehdyssä havainnossa Aurinko oli siis optimaalisella korkeudella ilmiön havaitsemiseksi. Simulaatio-ohjelma: HaloPoint.
			Circumzenithal arc of pillar [Henriksson] Pilarin zeniitinympäristön kaari on himmeä halo välittömästi zeniitinympäristön kaaren alapuolella. Se on nimensä mukaisesti auringonpilarin aiheuttama zeniitinympäristön kaari. Ilmiö on epäilemättä äärimmäisen harvinainen ja vaatii näkyäkseen massiivisen jääkidepilven. Pilarin zeniitinympäristön kaari (nuoli) ilmenee välittömästi zeniitinympäristön kaaren (zyk) alapuolella. Kuvaa on käsitelty voimakkaasti jotta ilmiö tulisi esiin mahdollisimman hyvin. Tämä jääsumuhalonäytelmä näkyi Kuun valossa. Kuva Antti Henriksson.
			Secondary parhelic circle Sekundäärinen horisonttirengas on zeniittikeskeinen rengas 22 astetta auringon tason ylä- ja alapuolella. Sen voi nähdä halonäytelmissä joissa on poikkeuksellisen kirkaat 22° sivuavat kaaret ja horisonttirengas. Sekundäärinen horisonttirengas on halon aiheuttama halo. Sitä voi ajatella sekä 22° ylläsivuavan kaaren muodostamana horisonttirenkaana että horisonttirenkaan muodostamana 22° ylläsivuavana. Toistaiseksi valokuviin on tarttunut sekundäärisen horisonttirenkaan ylempi osamuoto. Sekundäärinen horisonttirengas (nuoli). Kuva Marko Mikkilä. Kaksi versiosta kuvasta jossa on sekundäärinen horisonttirengas. Ilmiö on merkitty alempaan kuvaan nuolella. Kuva Vesa Vauhkonen.
			Secondary 22° tangent arc [Vauhkonen] Sekundäärinen 22° sivuava kaari eli Vauhkosen kaari on kirkkaan 22° sivuvavan kaaren aiheuttama halo joka näkyy 44 asteen etäisyydellä Auringosta. Ilmiön valokuvasi ensimmäisen kerran suomalainen harrastaja Vesa Vauhkonen 24. kesäkuuta 2014 Rautalammilla. Kyse oli sekundäärisestä 22° ylläsivuavasta kaaresta Auringon päällä. Ilmiö lienee mahdollista löytää vain halonäytelmistä joissa on suorastaan sokaisevan kirkas 22° sivuava kaari. Yllä valokuva halonäytelmästä jossa näkyy sekundäärinen 22° ylläsivuava kaari suoraan Auringon päällä heti 46° renkaan sisäpuolella. Alla olevassa simulaatiossa yläviistoon osoittava nuoli merkkaa sekundääristä ylläsivuavaa, alaviistoon osoittava nuoli 46° rengasta. Valokuvaa on käsitelty ilmiön erottumisen parantamiseksi. Kuva Vesa Vauhkonen. Simulaatio-ohjelma: HaloPoint.
			Christmastime arcs Joulunajan kaaret ovat Auringon molemmin puolin, sitä hyvin lähellä näkyviä valopilareita. Ne on havaittu vain kerran, jolloin ne esiintyivät samanaikaisesti niin Kotkassa, Kuusankoskella kuin Espoossa. Aurinko oli halon näkyessä hyvin matalalla. Sijaintinsa puolesta ilmiön voisi ajatella liittyvän ellipsihaloihin, mutta sen simulointi ellipsihalojen kidemallilla ei onnistu. Taivaalla ei ollut myöskään tyypillistä ellipsitilannetta, jossa ala- tai keskipilvet muuttuvat jääkiteiksi. Eikä joulunajankaarten esiintyminen samanaikaisesti laajalla alueella sovi ellipsihalojen profiiliin. Joulunajan kaaret näkyivät taivaalla 23. joulukuuta 2001. Joulunajankaaret ilmenivät diffuuseina pilareina auringonpilarin molemmin puolin. Ne näyttäisivät olevan hienokseltaan kallellaan toisistaan poispäin. Auringon on yhden asteen korkeudella. Kuva Jukka Ruoskanen.
			Superparhelia Yläsivuauringot ovat jääsumussa kirkkailla ulkovaloilla näkyviä, lamppua kohti kaartuvia valojuovia. Ne ovat teoriassa sama ilmiö kuin alasivuauringot. Perinteisesti tätä ulkovaloilla näkyvää alasivuaurinkojen erikoismuotoa on kuitenkin kutsuttu yläsivuauringoksi. Yläsivuaurinkojen visuaalinen erityispiirre - jonka vuoksi ne on eroteltu Taivaanvahdissa alasivuauringoista - on nimenomaan se että ne kaartuvat kohti lamppua. Näin tapahtuu vain kun valo on horisontin päällä. Jos havaitsijan ja valon keskinäinen sinjainti muuttuu siten että lamppu on horisontin alapuolella, tällöin kaaret eivät enää jatku lamppuun ja niitä kutsutaan alasivuauringoiksi. Auringon valossa ei lampuilla nähtäviä viiksimäisiä yläsivuaurinkoja voi esiintyä. Ilmiön synty on mahdollista koska ulkovalaisinten valonsäteet lähtevät laajassa kulmassa eri suuntiin. Auringon valonsäteet ovat yhdensuuntaisia, mikä estää yläsivuaurinkojen synnyn. Yläsivuauringot ja tavalliset sivuauringot syntyvät simulaatioissa samoista kiteistä, mutta useinkaan lampulla ei sivuaurinkojen kanssa näy yläsivuaurinkoja. Tämä johtuu yleensä lampun kuvusta joka rajoittaa valon pääsyä ylöspäin niin, että yläsivuaurinkojen alue ei tule valaistuksi. Muussa tapauksessa yläsivuaurinkojen puuttumisen täytyy selittyä sillä, että kiteet ovat jollain tavalla epäsopivia ilmiön muodostumiselle. Yläsivuauringot saattaa olla mahdollista sekoittaa sekä aurinkokaareen että Bottlingerin renkaaseen. Ne ovat kuitenkin yläsivuaurinkoja suorempia kaaria ja niiden muodostamien viiksien välinen kulma on erilainen kuin yläsivuauringoilla. Monet ulkovaloilla nähtävät halot ovat vahvasti kolmiulotteisia visuaalisesti havaittuna. Yläsivuauringot kaareutuvat lampusta ylöspäin havaitsijaan nähden kuperassa muodossa. Tämä tilallinen efekti on kuitenkin varsin heikko eikä siihen aina tule välttämättä kiinnittäneeksi huomiota. Myös pilari kaareutuu samalla tavalla. Yläsivuaurinkoja nähdään lähinnä lumitykityksen synnyttämissä jääsumuissa. Katulampuilla niitä ei synny kuvun varjostuksen vuoksi. Parhaiten yläsivuaurinkoja havaitaan parkki- ja teollisuusalueiden kirkkaiden lamppujen loisteessa. Voimakkaat yläsivuauringot urheilukentän valoissa. Yläsivuauringot ovat herkkiä lampun kuvun varjostukselle, minkä vuoksi tässäkin puuttuu vasemman lampun yläsivuauringon toinen sakara. Kaikki kuvaan merkityt halot näkyvät, joskin paljon heikommin, myös kuvan oikeassa laidassa olevalla himmemmällä lampulla. Kuva Emma Bruus. Joskus kaukaisten valojen synnyttämän pilarimetsän seassa havaitaan yksi tai useampi kallellaan oleva pilari. Kyse on silloin yläsivuauringosta. Tässä kuvassa näkyy yhden lampun muodostaman yläsivuauringon toinen saraka (nuoli). Kuvassa on myös muita kallellaan olevia pilareita, mutta ne ovat tavallisia pilareita jotka ovat kallellaan kameran objektiin aiheuttaman vääristymän vuoksi. Kuva Juha Oksa. Tässä kuvassa näkyvä nuolella merkitty halo luokitellaan pikemminkin alasivuauringoksi, koska jatketta lamppuun ei ole. Tämä johtuu siitä että lamppu on hiukan horisontin alapuolella. Kuva Eetu Saarti. Yläsivuauringot on mahdollista sekoittaa aurinkokaareen ja Bottlingerin renkaaseen. Tässä halonäytelmässä näkyvät yhtäaikaa sekä yläsivuaurinko (ylempi nuoli) että aurinkokaari (alempi nuoli). Kuva Jari Luomanen. Simulaatiot laatta-asennossa leijailevien jääkiteiden aiheuttamista haloista jokapuolelle säteilevän lampun valossa kuudelle valonlähteen korkeudelle. Kahdessa ylimmässä simulaatiossa on negatiivinen valonlähteen korkeus. Punainen vaakaviiva on horisontti. Tämän näköisiä halonäytelmiä esiintyy jääsumussa parkkipaikkojen ja teollisuusalueiden ulkovaloilla, joiden valaisukulma on laaja. Yläsivuauringoiksi kutsutaan simulaatioissa viistosti kohti valonlähdettä kaareutuvia kaaria. Positiivilla valonlähteen korkeuksilla nämä näkyvät lampun päällä, negatiivisilla lampun alla. Silloin kun ilmiö ei kaareudu valonlähteeseen, puhutaan alasivuauringoista. Teoreettisesti kyse on kuitenkin yhdestä ja samasta haloilmiöstä, alasivuauringosta. Lampun alapuolella näkyvien osien havaitseminen on vaikeampaa, koska ne näkyvät lunta vasten. Lampun alapuolella näkyvän halonäytelmän osan saa kuitenkin käännettyä lampun päälle siirtämällä lamppu horisontin toiselle puolelle. Simulaatio-ohjelma: Streetlight halo.
			Surface helic arcs [Luomanen] Pinta-aurinkokaaret eli Luomasen kaaret ovat lumen pinnalla näkyviä leveitä kaaria. Teoriassa ne risteävät itseään valonlähteessä. Nämä eksoottiset aurinkokaaret ovat aitoja pintahaloja, sillä niille ei löydy vastineita ilmassa leijailevien kiteiden aiheuttamista aurinkokaarista - ne risteävät valonlähdettä eri kulmassa kuin taivaalla näkyvät aurinkokaaret. Pinta-aurinkokaaria on havaittu kaksi - toinen niistä leikkaa horisontaalitasoon nähden jyrkässä ja toinen loivassa kulmassa. Näistä edellinen voi olla havaintojen perusteella hyvin voimakkaasti kehittynyt, kun taas jälkimmäinen - joka on havaittu vain kerran - on varsin harvoista valaistuista kiteistä muodostunut laaja valo-alue. Pinta-aurinkokaaret syntyvät valon heijastuessa lumen pinnalle tiettyyn asentoon kasvaneista kiteistä. Valon heijastus joka aiheuttaa "jyrkkäkulmaisen" pinta-aurinkokaaren, tapahtuu noin 20 astetta horisontaalitasosta kallellaan olevasta kidepinnasta. "Loivakulmainen" pinta-aurinkokaari puolestaan muodostuu heijastuksesta pinnasta, joka on noin 70 astetta kallellaan horisontaalitasosta. Pinta-aurinkokaarista on saatu havaintoja vain kourallinen. Yhdessä havainnossa kaaret ovat epäsymmetrisiä kiteiden asennon atsimutaalisen preferenssin vuoksi. Tämän epäillään olevan seurasta tuulen vaikutuksesta. Jyrkkäkulmainen pinta-aurinkokaari näkyy kahtena voimakkaana valoalueena pelto-aukealla. Loivakulmainen pinta-aurinkokaari ei erotu tässä pienikokoisessa kuvassa, katso kuvat isommassa koossa. Kuva Jari Luomanen. Simulaatio jyrkkä- ja loivakulmaisista pinta-aurinkokaarista yllä olevaan valokuvaan. Simulaatio-ohjelma: HaloPoint. Pinta-aurinkokaari kuvattuna samalla paikalla kuin ylinnä olevassa kuvassa, mutta yöllä. Valonlähteenä salamavalo. Kuva Jari Luomanen. Pinta-aurinkokaari. Kuva Marko Riikonen Tämä heikosti näkyvä, meren rannalla kuvattu pinta-aurinkokaari on epäsymmetrisesti kehittynyt. Se on havaittiin samana päivänä samalla yllä oleva tapaus. Nähtävästikin meren rannalla käynyt voimakkaampi tuuli oli saanut aikaan kiteiden kasvun atsimutaalisen preferenssin, minkä seurauksena halo vääristyi. Kuva Jarmo Moilanen.
			Opposite surface arc Vastapuolen pintakaari on pintahalo, joka näkyy noin 45 asteen päässä alavastaurinkopisteestä. Halo on muodoltaan kovera alavasta-aurinkopisteeseen nähden, mutta se ei silti ole havaintojen mukaan vaikuttanut rengasmaiselta. Kaari on muodostunut tiheistä ja verraten himmeistä kidevälkkeistä. Vastapuolen pintakaaren selitys ei ole tiedossa. Sitä on nähty jään pinnan kuuran halonäytelmissä, joissa on lisäksi ollut pinta-aurinkokaaret ja horisontissa 46 renkaan pätkät. Kaksi versiota kuvasta (57 ruudun keskiarvopino) jossa näkyy kaari 45 astetta alavasta-aurinkopisteestä. Alemmassa epäterävöitetyssä kuvassa ilmiötä merkkaa nuoli. Kuva Marko Riikonen
			Unidentified Tunnistamaton, erikoinen, outo halomuoto. Jos ylläpito tunnistaa kohteen, lisätään se tunnistus ja poistetaan tämä ilmoitus havainnosta. Hyvin harvoin voi löytyä kokonaan uusi halo, jolloin sen havainto pysyy luokassa "tunnistamaton", kunnes kohde saa nimen tai työnimen.